Piru kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.
He olivat tällä välin tulleet kalmistosta pois. Heidän edessään oli katu, kaksi taloriviä ja niiden välillä pimeys, jossa pahanpäiväiset lyhdyt todistivat valon vähyyttä maailmassa.
— Sanokaapas, — alotti piru hetkisen kuluttua, — miltä tuntuu haudassa olo?
— Menee se nyt jo mukiin kun on tottunut, mutta alussa oli hirveän tukalaa. Ilkiö, joka naulasi ruumisarkkuni kannen kiinni, löi naulan pääkalloni läpi. Se tietysti on pikku asia, mutta tuntui sentään pahalta. Olenpa taipuvainen uskomaan, että se oli karvasta pilaa, tahdottiin turmella aivoni, joiden avulla minä muka olin turmellut ihmisiä… Sitte tulivat madot kiusaamaan ja ne, piru vieköön, jäytivät minua hirveän hitaasti…
— Kummako se, — huomautti piru, — ei niitä siitä voi syyttää, sillä ei kai sapensyömä ruumis ole mikään makupala.
— Paljoko minussa sitte oli ruumista? Kuiva ranko! — vastasi kirjailija.
— Siksipä sen nakertaminen onkin enemmän vastenmielinen velvollisuus kuin nautinto… Katsotaanpas kustantajia, niitä syövät madot nopeaan ja hyvällä halulla.
— Tietysti — ne kai ovat maukkaampia…
— Onko haudassa syksyllä kosteaa? kysyi piru.
— On vähän, mutta tottuu siihen. Kaikista enimmän häiritsevät lepoa kaikenmoiset idiotit, jotka kalmistossa kuleksiessaan sattumalta joutuvat haudalleni. En tiedä, minkä verran lienen maassa levännyt, sillä kaikki ympärilläni, samoin kuin itsekin, on liikkumatonta, ajan kulusta on minun mahdoton saada selvää…