— On aika mennä levolle, — sanoi Ilja.
— Kas vaan! Odota… peitän Mashutkan ja sammutan lampun.
Mutta nähdessään, että Ilja ojensi jo kättään ovea avatakseen, pyysi
Jaakko kiirehtien ja valittavasti:
— Mutta odota-a! Pelkään yksin… pimeässä…
— Voi sinua! — halveksien huudahti Lunjeff. — Kuusitoista vuotta on sinulla ikää vaan vielä olet kuin lapsi. Miksihän minä en mitään pelkää? Vaikka piru vastaani tulisi, niin en sittenkään edes ohahtaisi! Mutta sinä…
Ja hän viittasi halveksivasti kädellään. Jaakko puuhasi vielä ääneti hetkisen Mashan vuoteen vieressä ja puhalsi sitten lamppuun. Tuli leimahti koholle, sammui, ja joka puolelta levisi äänettömästi huoneeseen öinen pimeys. Ja jos kuu sattui olemaan taivaalla, heitti se lempeän, sinertävän loisteensa ikkunasta huoneen lattialle.
* * * * *
Eräänä pyhänä tuli Lunjeff kotiin kalpeana ja mieli katkerana, ja heittäysi riisuutumatta vuoteelle. Hänen rintaansa ahdisti viha kuin suuri kivenmöhkäle, kolotus kaulassa ei sallinut päätä kääntää, ja hänestä tuntui kuin koko hänen ruumistaan pakottaisi se loukkaus, jonka hän oli saanut kärsiä.
Saman päivän aamuna oli muuan poliisi palasesta hajusaippuaa ja tusinasta hakasia antanut hänelle luvan asettua tavaroineen sirkuksen eteen, jossa parastaikaa oli päivänäytäntö, ja Ilja oli sijottunut aivan sisäänkäytävän viereen. Sattui sinne tulemaan piiripoliisitarkastajan apulainen, löi häntä korvalle, potkasi jalallaan kumoon ne puupukit, joiden päällä tavaralaatikko oli, niin että kaikki tavarat lensivät hujan hajan maahan, jolloin muutamia esineitä turmeltui loassa, muutamia katosikin. Kerätessään tavaroitaan maasta, sanoi Ilja tarkastajan apulaiselle:
— Se on laitonta, teidän vapaasukuisuutenne…