— Kyllä olet se raamatuntuntija! — huudahti ivallisesti joku.
— Ei, minä tuimistun! En saata hillitä itseäni, en!
— "Minä rakastan, syytän ja rankaisen"… oletko unhottanut sen?… Ja vielä: "älä tuomitse, ett'et tuomituksi tulisi"… Ja lisäksi — oletko unhottanut kuningas Davidin sanat?
Kauan kuunteli Ilja riitaa, naurun honotusta, laulua, vaan se ei herättänyt hänessä mitään mietteitä. Hänen silmissään pimeässä pyöri piiripoliisitarkastajan apulaisen laihat kasvot, kyömynenineen, vihreine, kiiluvine, ilkeine silmineen ja liikkuvine punasine viiksineen. Hän tuijotti niihin kasvoihin ja puri yhä kovemmin hampaitaan. Mutta laulu seinän takana kasvoi, laulajat yhä enemmän innostuivat, heidän äänensä kaikuivat yhä rohkeampina ja kovempina. Lämpimät, surulliset sävelet tunkivat Iljan rintaan ja koskettivat kiukun ja katkeruuden jäistä kiveä.
"On tämä poika kulkenut",
lauloi tenori.
"Meren rannat ja vuorten huiput…"
jatkoi basso. Ja taas kumpikin ääni yhtyi yhdeksi valitukseksi:
"Koko Siperian seudut,
Etsein kotiin tietä…"
Ilja huokasi kuunnellessaan näitä surunvoittoisia sanoja. Ravintolan huumaavassa melussa tuntuivat ne pieniltä, kirkkailta tähdiltä pilvisellä taivaalla. Pilvet kulkevat nopeasti eteenpäin ja tähdet milloin tuikkivat milloin katoavat näkyvistä… kuvaavasti kertoi laulu.