— Hiljaa!… Hyvät ihmiset…
— Pidä kiinni häntä… a-ah!
— Poliisi!…
Melu kävi heti suuremmaksi, syntyi joukko uusia ääniä, ja kaikki ne pyörivät ilmassa toisiinsa sekottuneina, muistuttaen äkäisen, hälistyneen koirajoukon ulvontaa. Yksityiset äänet sekottuivat yleiseen hälinään.
Ilja kuunteli tyytyväisenä tuota melua. Hänestä tuntui hauskalta, että oli tapahtunut juuri se, mitä hän oli odottanut, ja siitä sai hänen käsityksensä ihmisistä uutta vahviketta. Hän kääntelihe vuoteellaan, pisti kätensä päänsä taakse ja antoi taas mietteilleen vallan.
"… Kai se oli suuri synti, jonka isoisäni Antipa oli tehnyt, koska hän teki katumusta kokonaista kahdeksan vuotta… Ja kaikki antoivat hänelle anteeksi, puhuivat kunnioituksella hänestä ja kutsuivat häntä vanhurskaaksi… Mutta hänen poikansa saattoivat he perikatoon. Toisen karkottivat Siperiaan, toisen ajoivat pois kylästä…"
"Tässä täytyy laskea erityisellä tavalla! muistui Iljan mieleen kauppias Stroganin merkilliset sanat. — Jos kymmenestä on yksi kunniallinen, vaan yhdeksän roistoa, ei kukaan mitään voita… Korkeintaan häviää se yksi. Enemmistö näet on aina oikeassa…"
Ilja hymähti. Hänen rinnassaan syttyi kylmän ilkeä tunne ihmisiä kohtaan. Hänen mieleensä johtui yhä uusia ja tuttuja kuvia. Iso, paksu Matitsa lojui keskellä pihaa likarapakossa ja voihki:
— Äiti rakas!… Oma äitini! Jospa voisit antaa minulle anteeksi!
Juopunut Perfishka seisoi horjuen hänen vieressään ja sanoi moittivasti: