— Jopa on juonut itsensä siaksi!… Mutta rappusilta katsoi halveksivasti hymyillen Petruha, terveenpuna poskillaan…
Ilja mietti kaikkea sitä, hänen sydäntänsä ahdisti ja mielensä kävi yhä tylymmäksi, kovemmaksi…
Meteli ravintolassa loppui. Kolme ääntä, joista kaksi naisen, yksi miehen, yritti laulaa laulua, vaan onnistumatta. Joku oli tuonut hanurin, soitti sillä vähän ja huonosti, sitten sekin vaikeni. Seinän luona, jonka vieressä Iljan sänky oli, puheli kaksi miestä puoliääneen ja usein kuului syviä huokauksia. Ilja kuunteli jonkinlaisella vihamielisellä tunteella heidän keskusteluansa.
— Tässä sitä eletään… työtä tehdään… eikä elämä sen paremmaksi muutu… Muut elävät, kuten tuleekin, mutta me… emme tanakasti jaksa edes seisoa, vaan alituisesti saamme rimpuilla jaloillamme…
— Niin se on…
— Eikä ole mitään toivoa muutoksesta parempaan päin… Rehellisellä työllä ei pilkallekaan päästä, sillä ei itselleen kivitaloja rakenneta… Ennenkuin tietääkään, ovat voimat loppuun kulutetut, ja silloin loppukin on tiedossa…
— Hoh, hoh! Niin se on…
Eikä kunniattomaan työhön ole rohkeutta, ei taitoa. Kyllähän pähkinät olisivat sammakosta maukkaita, kun sillä vaan olisi hampaat…
— Oi, voi, Herra Jumala…
Ilja huokasi myös tahtomattaan. Äkkiä kuului ravintolasta Perfishkan kaikuva ääni, joka tunki melunkin läpi. Suutari huusi laulavalla tavallaan: