— Lähdetäänkö minun luokseni?
Ilja katsahti sinne, josta naisen ääni kuului ja vastasi välinpitämättömästi:
— Lähdetään…
Matitsa kulki Iljan edellä rappusissa ullakkoon. Hän asetti aina ensin oikean jalkansa, sitten hitaasti ja valittaen vasemman portaalle. Ilja kulki hänen perästään hajamielisesti ja hitaasti, ikäänkuin hänen ikävä mielialansa olisi estänyt häntä kulkemasta nopeammin, samoinkuin Matitsaa esti hänen kipeä jalkansa.
Matitsan huone oli kaita ja pitkä, ja sen katto oli todellakin ruumisarkun kannen näköinen. Oven suussa oli hollantilainen uuni, ja seinän vieressä, toinen pää uunissa kiinni, seisoi leveä sänky; vastapäätä sitä oli pöytä, jonka kumpaisellakin puolella oli tuoli. Kolmas tuoli oli ikkunan luona, joka näytti vaan harmaassa seinässä olevalta tummalta läiskältä. Täällä ylhäällä kuului tuulen humina ja vinkuna selvemmin kuin alhaalla, Ilja istuutui ikkunan luona olevalle tuolille, katseli seiniä ja, huomattuaan nurkassa pienen pyhäinkuvan, kysyi hän:
— Ketä tuo pyhäinkuva esittää?
— Pyhää Annaa… — vastasi Matitsa hiljaa ja hartaudella.
— Mikä sinun nimesi sitten on?
— Myös Anna… etkö sitä ole tietänyt?
— En…