— Ei kukaan tiedä sitä, — sanoi Matitsa, istuen vaivalloisesti sänkyyn. Ilja katsoi häneen, mutta ei tuntenut halua puhella hänen kanssansa. Matitsakin oli ääneti. Niin istuivat he hiljaa kauan, kolmisen minuuttia eikä kumpikaan näyttänyt huomaavan toisensa läsnäoloa. Vihdoin kysyi Matitsa:
— No, mitä teemme?
— En tiedä… — vastasi Ilja neuvottomasti.
— Sepä nyt olisi kummallista! — huudahti Matitsa, epäilevästi hymyillen.
— No, mitä sitten?
— Kestitse minua. Osta pari pulloa olutta… Tahi älä, osta ennen minulle vähän syömistä!… Ei mitään muuta, kuin hiukan syömistä…
Hänen äänensä katkesi, hän ryki ja jatkoi sitten hämillään:
— Näes, sen jälkeen, kun jalkani tuli kipeäksi, en ole ansainnut mitään… En voi mennä ulos… Kaikki, mitä oli, on mennyt… Eikä se niin ihmeellistä olekaan, sillä viidettä päivää istun nyt kotona… Eilen en enää syönyt tuskin mitään… ja tänään en ole palaakaan maistanut… jumalauta, se on totta!
Nyt vasta muisti Ilja, että Matitsa oli katutyttö. Hän katsahti terävästi hänen suuriin kasvoihinsa ja huomasi, että hänen mustat silmänsä hiukan hymyilivät, ja huulet liikkuivat niin, kuin hän olisi imenyt jotakin näkymätöntä… Hän tunsi itsensä hiukan noloksi hänen seurassaan, vaan samalla herätti hän omituista, selittämätöntä mielenkiintoa hänessä.
— Heti tuon sinulle… oluttakin tuon…