— Kiitos Sinulle, Sinä Pyhä, — nyt on eukko kylläinen! Vähän sitä ihminen tarvitsee!
Ilja oli ääneti. Matitsa katsoi häneen, huokasi ja jatkoi:
— Kuka paljon haluaa, häneltä paljon vaaditaankin…
— Kuka vaatii? — kysyi Ilja.
— Jumala tietenkin! Etkö sitten tiedä sitä?
Ilja ei taaskaan vastannut hänelle. Jumalan nimi tuon naisen suussa herätti hänessä äkkiä, selittämättömän, sanoin kuvaamattoman tunteen, joka vastusti hänen haluaan hyväillä häntä. Matitsa nojasi kätensä sängyn laitaan ja kohottausi istumaan ylemmäksi vuoteelle, seinän varaan. Sitten rupesi hän taas puhumaan välinpitämättömällä, puisevalla äänellä:
— Äsken syödessäni ajattelin koko ajan Perfishkan tytärtä… Kauan olen häntä ajatellut… Hän on aina teidän seurassanne — sinun ja Jaakon… siitä ei koidu hänelle hyvää, arvelen minä… Te turmelette tytön ennen aikojaan, ja silloin joutuu hän minun jälilleni… Ja se on kirottu, paholaisen tie… ja ne naiset ja tytöt, jotka sitä kulkevat, eivät käy pystyssä, kuten ihmiset, vaan matelevat matojen lailla.
Hän vaikeni vähän ja rupesi taas puhumaan katsoen käsiinsä, jotka lepäsivät hänen polvillaan:
— Tyttö on pian täysikasvuinen. Olen kysellyt muutamilta tutuilta keittäjättäriltä ja muilta, josko he tietäisivät paikkaa tytölle. Ei ole hänelle paikkaa, sanovat he… Myy hänet… sanovat… Niin on paras… hän saa rahaa, vaatteita… asunnonkin saa hän… Se on hyvin tavallista… Löytyy näet rikkaita ukkoja, jotka, kun vanhetessaan ovat tulleet heikoiksi, eivätkä naiset heitä enää rakasta ilmaiseksi, ostavat itselleen tytön… ja turmelevat hänet… Kenties tytön on hyväkin olla… vaan eiköhän hänestä ainakin alussa tuntune inhottavalta… ja parempi olisi ilman… Parempi olisi hänen elää nälässä, mutta puhtaana, kuin…
Häntä rupesi ry'ittämään, ikäänkuin jokin sana olisi tarttunut hänen kurkkuunsa, ja hän lopetti puheensa välinpitämättömällä äänellä, vaikka kasvot osottivat ponnistusta: