— Kuin häpeässä ja kuitenkin nähdä nälkää… kuten minä esimerkiksi.
Tuuli yhä vinkui ullakon läpi jyskyttäen rajusti ovea. Peltikatolle sataa vihmoi vettä, ja ikkunan ulkopuolelta, pimeästä kuului heikko vihellys:
— Hui-i-i…
Se välinpitämätön tapa, jolla Matitsa puhui ja hänen liikkumaton, suuri olentonsa eivät vaikuttaneet kiihottavasti Iljan tunteisiin eivätkä antaneet hänelle rohkeutta päästäksensä halujensa perille. Matitsa ikäänkuin työnsi häntä loitommalle ja loitommalle itsestään, ja hän huomasi sen ja oli vihainen siitä hänelle…
— Jumalani, Jumalani! — hiljaa huoaten sanoi Matitsa. — Pyhä
Äiti…
Ilja vihaisesti liikahti tuolilla ja jurolla äänellä virkkoi:
— Kutsut itseäsi saastaiseksi, vaan yhä on Jumalan nimi huulillasi!
Luuletko kenties, että Hän välittää siitä?
Matitsa katsahti häneen, vaikeni vähän ja pudisti päätään.
— En ymmärrä, mitä puhut…
— Ei siinä ole mitään ymmärtämistä! jatkoi Ilja, nousten tuolilta. — Sellaisia te olette kaikki! Ensin te irstailette — vaan sitten: oi Jumalani! Mutta jos te kerran tahdotte Jumalassa kiinni pysyä, niin heittäkää irstailu…