— Voi! — levottomana huudahti Matitsa. — Mitä sinä nyt puhut? Kuka sitten huutaisi Jumalaa avukseen, joll'eivät juuri syntiset? Kuka muu?
— Sitä taas en tiedä, — virkkoi Ilja, tuntien vastustamatonta halua loukata tuota naista ja kaikkia muitakin ihmisiä. — Sen vaan tiedän, ett'ei teidän sovi puhua Hänestä, niin! Te käytätte Häntä vaan verhonanne… sen kyllä näen. En ole lapsi… näen minä. Kaikki nurisevat, kaikki valittavat… mutta minkätähden he sitten ovat niin kehnoja? Minkätähden pettävät he toinen toistansa, minkätähden ryöstävät leipäpalasen toinen toiseltansa? Häh, hää! Ensin tehdään syntiä, sitten rukoillaan: Herra, armahda!… Ymmärrän minä teidät… te sen pettäjät, pirut! Itseänne petätte, ja petätte Jumalaa…
Matitsa katsoi vaieten häneen, suu auki ja kaula pitkällä, ja hänen silmissään ilmeni tyhmä ihmetteleminen. Ilja astui ovelle, tempasi räiskinällä säpin auki ja poistui huoneesta, jyräyttäen oven mennessään kovasti kiinni. Hän huomasi syvästi loukanneensa Matitsaa, vaan se tuntui hänestä hyvältä, siitä keveni hänen sydämensä ja selvisi päänsä. Rappusia laskeutuessaan vihelsi hän hampaittensa välistä, ja viha neuvoi hänelle yhä uusia loukkaussanoja, ankaran kovia, kuin kivet. Hänestä tuntui, kuin ne kivet olisivat olleet hehkuvia ja valaisseet hänen sielussaan vallitsevaa pimeyttä ja samalla näyttäneet hänelle tietä, joka vei hänet pois ihmisten luota. Ja nyt hän ei puhunut sanojaan yksistään Matitsalle, vaan myös Terenti-sedälle, Petruhalle, kauppias Stroganille ja kaikille ihmisille.
"Niin se on! — mietti hän pihalle astuessaan. — Ei ole syytä kursailla teidän kanssanne… te roistoväki!"…
Pihalla puhalsi tuuli ulvoen ja humisten. Jossakin kolkutettiin, ja se täytti ilman lyhyillä, katkonaisilla äänillä, jotka muistuttivat kylmää, raakaa naurua…
Vähän käyntinsä jälkeen Matitsan luona rupesi Ilja käymään naisten tykönä. Ensimmäisen kerran tapahtui se seuraavalla tavalla:
Eräänä iltana, kun hän palasi kotiinsa, puhutteli häntä muuan nainen:
— Lähdetäänkö meille?
Ilja katsahti häneen ja rupesi ääneti kävelemään hänen rinnallaan. Kulkiessaan piti hän päätään alaspäin painettuna, vilkuen altakulmain ympärillensä, peläten tapaavansa tuttavia. Vähän ajan päästä sanoi nainen varottavalla äänellä:
— Muistakin, että se maksaa ruplan.