— Hyvä on! — sanoi Ilja, Astutaan nopeammin…
Ja aina naisen portille asti kulkivat he kumpikin äänettöminä. Siinä kaikki…
Iljan tuttavuus naisten kanssa saattoi hänet suuriin menoihin ja yhä useammin rupesi hän ajattelemaan, että hänen kauppansa oli tyhjää ajan ja voimien tuhlausta ja ett'ei se tarjonnut hänelle tilaisuutta päästä elämään puhdasta elämää. Yhteen aikaan tuumi hän, toisten katukauppiasten tavoin, panna toimeen arpajaisia ja pettää yleisöä, vaan tarkemmin mietittyänsä katsoi hän sen liian pikkumaiseksi ja huolta kysyväksi puuhaksi. Silloin olisi pitänyt varoa poliiseja tahi mielistellä ja lahjoa niitä, ja se oli Iljasta vastenmielistä. Hän tahtoi katsoa jokaista suoraan ja rohkeasti silmiin, ja hän tunsi mielihyvää siitä, että hän aina oli puhtaammassa ja paremmassa puvussa, kuin toiset katukauppiaat, eikä juonut viinaa eikä tehnyt ilkitöitä, kuten kaikki muut. Kadulla kulki hän hitaasti, arvokkaasti; hänen kulmikkaat kasvonsa olivat kuivahkot, totiset. Puhuessaan oli hänellä tapana siristää tummia silmiään, ja yleensä puhui hän vähän ja järkevästi. Usein haaveili hän, kuinka hauskaa olisi löytää tuhannen ruplaa tai enemmänkin rahaa. Varkausjutut herättivät hänessä aina suurta mielenkiintoa. Hän osti sanomalehden, luki siitä huolellisesti varkauden yksityiskohdista ja seurasi sitten kauan, — tokko varkaita saatiin kiinni vai eikö? Mutta jos heidät tavattiin, suuttui Ilja, haukkui heitä, sanoen Jaakolle:
— Voi, noita hölmöjä, kun antoivat ottaa itsensä kiinni! Olisivat yrittämättäkään, kun kerran eivät asiataan ymmärrä… pirut!
Kerran sanoi hän Jaakolle istuessaan hänen kanssansa huoneessansa:
— Veijarien on sittenkin parempi elää maailmassa kuin rehellisten ihmisten…
Jaakon kasvot saivat salaperäisen ilmeen, hän siristi silmiään ja sanoi sillä matalalla, hillityllä äänellä, jolla hän tavallisesti puhui korkeista asioista:
— Toissapäivänä joi setäsi ravintolassa teetä erään vanhan miehen kanssa… joka oli luultavasti raamatun tuntija. Ja se vanha mies väitti, että raamatussa sanotaan: "rauha asuu ryövärien huoneessa ja turvalliset ovat ne, jotka pahoittavat Herran mielen, vaan ihmisten silmissä käsissään Häntä kantavat"…
— Etköhän taas puhu perättömiä? — kysyi Ilja, kuunneltuaan tarkkaavasti toveriaan.
— Eivät ne ole minun sanojani… vastasi Jaakko, levittäen käsiään aivankuin tavottaen jotakin ilmasta. — Minäkään en usko, että raamatussa olisi niin sanottu… luultavasti on hän itse sen keksinyt… — Kysyin häneltä useita kertoja, ja joka kerralla toisti hän sanat aivan samalla tavalla… Ja totta kenties puhuvatkin sanat… Täytyy katsoa raamatusta…