Ja, kumartuen Iljaan päin, hän hiljaa virkkoi:
— Otetaan esimerkiksi isäni… Hän on rauhallinen, mutta minkälaista elämäähän viettää!
— Niinpä niin! — huudahti Ilja.
— Nyt on hänet valittu kaupungin valtuustoon…
— Jaakon pää painui rinnalle, hän huokasi raskaasti ja lisäsi:
— Kaikkien ihmisen asioiden pitäisi olla omantunnon edessä pyöreitä kuin munien, vaan täällä… huh! Ihan vastenmielistä… En ymmärrä mitään… Kykyä elämään ei minulla ole, taipumusta ravintolaan en tunne… Mutta isä yhä muistuttaa… On jo aika jättää lapsellisuudet. Sinun pitää ruveta järkeväksi ja ryhtyä tositoimiin… Mihin? Seison usein tiskin takana, kun Terenti ei ole saapuvilla… ja vaikka se tuntuukin vastenmieliseltä, niin kärsin kuitenkin… Vaan alkaa jotakin ominpäin tekemään… siihen en kykene…
— Sinun täytyy opetella! — varmasti sanoi Ilja.
— Elämä on niin vaikeata… — hiljaa virkkoi Jaakko.
— Vaikeatako? Sinunko elämäsi? Jopa nyt jotakin! — huudahti Ilja, hypäten pois sängystä ja astuen toverinsa eteen, joka istui ikkunan ääressä. — Minun elämäni on vaikeata, — vaan ei sinun! Isäsi kun tulee vanhaksi, pääset isännäksi… Sitten kuolee, hän… Mutta toista on minun! Kuljen katuja, kauppojen ikkunoissa näen housuja, liivijä… kelloja ja kaikkea muuta hyvää… Ajattelen: tuollaisia housuja en saa hankituksi… tuollaista kelloa en voi ostaa… ymmärrätkö? Ja kuitenkin tekee mieleni… Ja ennen kaikkea tahdon, että minua kunnioitettaisiin… Miksi olisin muita huonompi! Olen — parempi! Olenko minä roisto? Mutta roistot pöyhkeilevät minulle… niitä valitaan valtuustoon! Niillä on talot… ravintolat… Minkätähden onnistaa roistoa, vaan minua ei onnista? Minäkin haluan… hyvää… kunnollista…
Jaakko katsoi ystäväänsä ja sanoi äkkiä hiljaa, vaan selvästi: