— Suokoon Jumala, ettet koskaan hyvin onnistuisi!
— Mitä? Miksi? — huusi Ilja, seisahtuen keskelle huonetta ja vihaisesti katsoen Jaakkoon.
— Liian olet ahnas… koskaan et saisi kyllin — selitti tämä.
Ilja nauroi kuivasti ja ilkeästi.
— Enkö koskaan saisi kyllin? Sanopas isällesi, että hän antaisi minulle edes puolet niistä rahoista, jotka he yhdessä setäni kanssa varastivat Jeremei-ukolta, niin olen tyytyväinen! Minäkö olen ahnas! Entäs isäsi?…
Mutta silloin nousi Jaakko tuolilta ja astui kumarassa päin ovelle. Ilja näki, että hänen olkapäänsä vapisivat ja hänen kaulansa oli niin taipunut, kuin joku olisi antanut hänelle kovan iskun niskaan.
— Odota! — hämmästyneenä sanoi Ilja, tarttuen hänen käteensä, —
Mihin menet?
— Päästä minut, veli, — miltei kuiskaten sanoi Jaakko, vaan pysähtyi kuitenkin ja katsahti Iljaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet lujasti yhteenpuristetut, ja koko ruumiinsa oli kuin murtunut, aivan kuin sen olisi raskas taakka musertanut…
— No… älä ole pahoillasi — sanoi Ilja syyllisellä äänellä, varovasti tuoden hänet pois ovelta ja asettaen uudestaan istumaan tuolille. — Älä suutu minuun… Onhan se totta…
— Tiedän sen — sanoi Ilja.