— Ja täällä on elettävä, — puoliääneen virkkoi Jaakko.
— Niin, niin, — myönsi Ilja. — Ymmärrän kyllä, että olosi ei ole hyvää. Ainoa lohdutus on se, että joka paikassa on samanlaista, jonka kyllä huomaat, kun hiukan katselet ympärillesi… Ihmiset ovat kaikki samanlaisia.
— Tiedätkö varmaan, että se on totta, mitä sanoit? — arasti kysyi
Jaakko katsomatta toveriinsa.
— Minäkö? Näin sen omilla silmilläni… Muistatko, että minä juoksin sinne? Näin raosta, kun he ompelivat tyynynpäällystää kiinni… ja ukko korisi vielä…
Jaakko kohautti hartijoitaan mitään sanomatta. He istuivat kauan ääneti, molemmat samanlaisessa asennossa, toinen sängyssä, toinen tuolilla. Sitten nousi Jaakko ja astui ovelle sanoen Iljalle:
— Hyvästi…
— Hyvästi, veli… Älä sinä sitä liiaksi rupea suremaan… minkä sille tekee?
— Enhän minä surekaan… vastasi Jaakko, ja avasi oven.
Ilja seurasi häntä silmillään ja heittäysi sitten raskaasti pitkälleen vuoteelle. Hänen tuli sääli Jaakkoa, ja hänessä rupesi uudestaan kiehumaan viha setäänsä, Petruhaa ja kaikkia ihmisiä vastaan. Hän näki, ett'ei niin heikko ihminen, kuin Jaakko, voinut elää heidän joukossaan, Jaakko, joka oli niin hiljainen, hyväluonteinen, siisti. Ilja antoi ajatuksilleen vallan, ja hänen muistinsa kertoi hänelle tapauksia, jolloin ihmiset ovat esiintyneet ilkeinä, sydämettöminä, petollisina. Ja sellaisia tapauksia oli ollut monen monta, joten hän mielellään purki kiukkuaan ja katkeruuttaan heihin. Ja mitä mustemmilta ne hänestä näyttivät, sitä vaikeammaksi kävi hänen hengittää eräältä omituiselta tunteelta, jossa oli epämääräistä kaipausta ja ilkkumista ja pelkoa tuntiessaan olevansa yksin tässä valottomassa, surullisessa elämässä, joka vihurin tavoin vieri hänen ympärillään…
Kun hän vihdoin ei enää voinut maata yksin pienessä huoneessansa, jonka lautaseinän läpi tunkeutui sisään ravintolasta kumeata melua, nousi hän ylös vuoteeltansa ja läksi kävelemään. Sinä yönä kuljeskeli hän kauan yksinään kaupungin katuja, pää synkkiä, rasittavia ajatuksia täynnä. Hän kulki yksin pimeässä, tuntien, kuin hänen perästänsä seuraisi joku, joka oli vihamielinen hänelle, ja joka huomaamatta tyrkkäsi häntä aina sinne, missä oli huonointa, ikävintä, näytti hänelle vain sellaista, joka synnytti mieleen katkeruutta ja vihaa. Mutta onhan maailmassa hyvääkin — hyviä ihmisiä ja tapauksia, ja iloa, miksei hän koskaan satu näkemään niitä, vaan aina työntyy vain sinne, missä on pahuudella ja ikävällä sijansa? Kuka ohjaa hänet aina elämän pimeyteen, lokaan ja pahuuteen?