— Toveri…
— Kuka tuli? — kuului pitkästä, pimeästä käytävästä sointuva ääni kysyvän.
— Vjeralle tuli vieraita, Lipotshka… sanoi eukko.
— Vjerka, rakastettusi on tullut! — huusi sama sointuva ääni.
Käytävän perällä avautui nopeasti ovi, ja kirkkaasti valaistussa oviaukossa näkyi pieni naisolento puettuna valkosiin ja tuuhea kullankellertävä tukka hajallaan hartijoilla.
— Kauanpa olet viipynytkin! — sanoi hän moittivasti matalalla rinta-äänellä. Sitten nousi hän varpaisilleen, laski kätensä Paavalin olalle ja katsoi hänen suojastaan Iljaan lempeillä ruskeilla silmillään.
— Tämä on toverini… Lunjeff… Ilja. Tapasin hänet… ja tulen sentähden vähän myöhään — sanoi Paavali.
— Terve tuloa!
Tyttö ojensi Iljalle kätensä, jolloin hänen valkosen aamuröijynsä leveä hiha kohosi milt'ei olkapäähän asti. Ilja puristi hänen kuivaa, kuumaa pientä kättään kunnioittavasti. Hän katsoi Paavalin ystävätärtä samanlaisella iloisella hämmästyksellä, jolla tiheässä metsässä, keskellä ryteikköä, tervehditään solakkaa, hyvältä tuoksuvaa koivua. Kun tyttö väistyi syrjään päästääkseen hänet ovesta, vetäytyi myös hän takasin ja sanoi, kohteliaasti kumartaen hänelle:
— Ensin te!