— Iljusha! Ethän ole pyytänyt itseäsi synnyttämäänkään… — sanoi setä, koomillisen näköisenä ojentaen käsiään Iljaa kohden. Ei, ota sinä rahat… Jumalan tähden! Minun sieluni autuuden tähden!… Kun palaan, niin kaikki annan sinulle… Siksi ota nämä… Poikani! Herra ei anna syntiäni anteeksi, jollet ota…
Niin hän rukoili ja hänen huulensa vapisivat ja silmissä kuvastui pelko. Ilja katsoi häneen, eikä voinut päästä selville, säälittikö häntä setä vai eikö?
— Olkoon menneeksi! Minä otan… sanoi hän vihdoin ja läksi heti ulos huoneesta. Hänen päätöksensä ottaa rahat sedältä, oli hänestä vastenmielinen; se alensi häntä hänen omissa silmissään. Ja mitä tekisi hän sadalla ruplalla? Hän mietti, että, jos setä olisit tarjonnut hänelle sadan ruplan sijasta esimerkiksi tuhat ruplaa, hän heti vaihtaisi levottoman, synkän elämänsä puhtaaseen elämään, jota hän viettäisi rauhallisessa yksinäisyydessä, kaukana ihmisistä… Mitähän, jos olisi kysyä sedältä, paljonko tuli hänen osalleen vanhan lumpunkokoojan rahoja? Mutta se ajatus tuntui hänestä heti vastenmieliseltä…
Siitä lähtien, kun Ilja tutustui Olympiadaan, rupesi hänestä Filimonoff'in talo tuntumaan yhä likaisemmalta ja ahtaammalta. Tuo ahtaus ja likaisuus herättivät hänessä fyysillistä vastenmielisyyttä, ikäänkuin hänen ruumiiseensa olisi kosketeltu kylmänkosteilla käsillä. Tänään vaivasi häntä tuo tunne tavallista enemmän, — hän ei saanut sijaansa missään koko talossa ja läksi ilman aikojaan Matitsan luo. Rappuja noustessaan tunki hänen mieleensä outo aavistus siitä, että tämä talo syöksisi hänet kerran odottamattomaan turmioon…
Sellaisissa ajatuksissa astui hän Matitsan huoneeseen ja tapasi tämän istumassa tuolilla suuren vuoteensa vieressä. Hän katsahti häneen ja uhaten sormellaan, kuiskasi hiljaa hänelle:
— Hiljaa! Hän nukkuu!…
Sängyssä makasi kokoon kyyristyneenä Masha.
— On tämäkin elämää! — kuiskaten sanoi Matitsa, vihaisesti pyörittäen suuria silmiään. — Mokomat roistot rupeavat pieksämään lapset rammoiksi! Kunpa maa heidät nielisi!…
Ilja kuunteli hänen kuiskettaan, seisoen uunin vieressä ja katsoen Mashan, johonkin harmaaseen vaatteeseen käärittyä, olentoa, ja ajatteli, mitä siitäkin tytöstä tulee?…
— Tiedätkö, että hän löi Mashutkaakin, tuo paholainen, tuo vanha juopporatti? Poikansa pieksi pahanpäiväiseksi ja tytön, ja uhkaa ajaa molemmat talosta! Mihin hän nyt joutuu, raukka?