— Ehkä voin hankkia hänelle paikan… — miettivästi virkkoi Ilja, muistaen, että Olympiada on kammarineitsyen puutteessa.
— Sinä! — kuiskasi Matitsa moittien. Sinä kuljet täällä, kuin mikäkin mahtava herra… Kasvat itseksesi, kuin nuori tammi… et heitä varjoa etkä terhoja… Jo aikoja sitten olisit voinut jotakin tehdä hänen hyväksensä… Eikö sinua lapsi säälitä?
— Ole ärhentelemättä ja odota! — sanoi Ilja kiukkuisesti. Nyt oli hänellä mukava tekosyy mennä Olympiadan luokse.
— Kuinka vanha on Mashutka? — kysyi hän.
— Viidentoista… mitä sitten? Entäpäs tämä, jos onkin viisitoistavuotias! Kahtatoistakin nuoremmalta hän näyttää… hän on niin heikko ja hento… kuin lapsi konsanaankin! Ei hän kelpaa mihinkään, ei niin mihinkään! Mutta miksi hän elääkään?. Nukkuisipa nyt eikä heräisi kuin tuomiopäivänä…
Ilja poistui ullakosta pää raskaita ajatuksia täynnä.
Tunnin päästä seisoi hän jo Olympiadan asunnon oven edessä, odottaen että tultaisi avaamaan. Kauan pysyi ovi suljettuna ja vihdoin kuului sen takaa kimakka, vihainen ääni:
— Kuka siellä?
— Minä… — vastasi Lunjeff, joka ei tietänyt, kuka kysyi. Olympiadan palvelija — rokonarpinen, kulmikkaan näköinen eukko — puhui karkealla raa'alla äänellä ja kysymättä, avasi oven.
— Ketä tahdotte? — toisti ääni.