— Onko Olympiada Danilovna kotona? Ovi äkkiä avautui ja kirkas lampun valo valaisi hänet. Hän väistyi pari askelta takaperin, siristäen silmiään ja uskomatta niitä.
Hänen edessään seisoi lamppu kädessä pieni ukko, yllä raskas, laaja, vadelmanvärinen yönuttu. Hänen päälakensa oli milt'ei kokonaan paljas, ainoastaan kapealti oli harmaita hiuksia poikki pään toisesta korvasta toiseen, ja leuassa tärisi lyhyt, harva ja niinikään harmaa parta. Hän katsoi Iljan kasvoihin ja hänen terävät, vaalakat silmänsä ilkeästi kiilsivät, samalla kun muutamien harvojen haituvien peittämä ylähuuli vavahteli. Lamppukin vapisi hänen kuivassa, mustanpuhuvassa kädessänsä.
— Kuka sitten olet? No, astu sisään vaan! — sanoi ukko. — Kuka olet?
Ilja ymmärsi, kuka hänen edessään seisoi. Hän tunsi, että veri syöksyi hänen kasvoihinsa, ja että rinnan täytti harmin sekainen inho. Tämä sitten oli hänen kilpailijansa, joka jakoi hänen kanssaan Olympiadan hyväilyt!…
— Olen katukauppias… soinnuttomasti sanoi hän astuen kynnyksen yli.
Ukko iski hänelle silmää vasemmalla silmällään ja naurahti. Hänen silmälautansa olivat punaset ja ripsittömät, ja suusta törrötti hammasten sijasta särmikkäitä luupalasia.
— Katukauppias! He, he! Mikä katukauppias? Häh? — viekkaasti naureksien,? uteli ukko, lähentäen lamppua likemmäksi hänen kasvojansa.
— Myyn pientä rihkamaa… hajuvesiä… nauhoja ynnä muuta sellaista… — sanoi Ilja, painaen päätään alaspäin ja tuntien, että sitä huimaa. Hän oli näkevinään punasia pilkkuja tanssivan silmiensä edessä.
— Niin… niin… niin!… Nauhoja ja hajuvesiä!… Vai niin, vai niin!… Mutta mitä tahdot täältä, kunnon katukauppias, häh?
— Tahdon tavata Olympiada Danilovnaa.