— Mitä? Häntäkö? Mitä sinä hänestä?
— Tulin hakemaan… rahaa tavaroista… sai Ilja vaivoin sanotuksi.
Hän tunsi pelkäävänsä ja samalla vihaavansa tuota inhottavaa ukkoa. Vanhuksen matalassa, kimeässä äänessä ja ilkeissä silmissä oli jotakin, joka tunkeutui Iljan sydämeen ja syvästi loukkasi ja nöyryytti häntä.
— Rahaa hakemassa? Pikku velka? Hy-y-vä-ä…
Ukko siirsi äkkiä lampun syrjään, nousi varpailleen, lähensi keltaset, kuihtuneet kasvonsa lähelle Iljan kasvoja ja kysyi hiljaa, myrkyllisesti hymyillen:
— Mutta missä on lasku? Anna tänne lasku!
— Mikä lasku? — kysyi Ilja, ottaen pelästyneenä askeleen takaperin.
— Isännältäsi? Lasku Olympiada Danilovnalle! On kai se sinulla mukanasi! Anna tänne! Vien sen hänelle… No, no! Pian nyt!
Ukko lähenteli Iljaa, samalla kun tämä yhä vetäytyi ovea kohti.
Pelosta tuli hänen suunsa ihan kuivaksi.
— Ei minulla ole mitään laskua! — huudahti hän epätoivoisesti; hänestä tuntui, kuin kohta tapahtuisi jotakin tavatonta.