Ukko istui kapean tiskin takana irroittamassa metallikehystä eräästä pyhäinkuvasta, kaivaen nauloja irti pienellä taltalla. Hän oli kokonaan syventynyt työhönsä. Vilaistuaan pikimmältään tulijaa, jatkoi hän taas työtään, sanoen kuivasti:
— Päivää… Mitä on tarvis?
— Tunnetteko minua? kysyi Ilja.
— Ukko vilkasi uudestaan häneen.
— Ehkä tunnen. Mitä tahdot?
— Ostatteko vanhoja rahoja?
— Näytä…
Ilja siirsi laatikon selkäänsä ja rupesi kaivamaan kukkaroa taskustaan. Mutta hänen kätensä ei tahtonut löytää sitä, se vapisi yhtä kovasti, kuin hänen sydämensä, joka tykytti vihasta ja pelosta ukkoa kohtaan ja halusta tehdä mitä pikemmin jotakin ratkaisevaa. Kaivellessaan taskuaan, katsoa tuijotti hän herkeämättä kauppiaan pieneen, kaljuun päähän, ja pitkin hänen selkäänsä kulki vilunväreitä…
— Etkö jo löydä? — kysyi äkkiä ukko vihaisesti.
— Heti paikalla!… — hiljaa vastasi Ilja.