Silloin vasta katsahti Lunjeff ympärilleen. Puodissa oli hiljaista ja tyhjää, ja ulkona satoi sankasti lunta. Lattialla, hänen jaloissaan oli kaksi palasta saippuaa, kukkaro ja kieppu nauhaa. Hän ymmärsi, että ne olivat pudonneet hänen laatikostaan, nosti ne ylös ja pani paikoilleen. Sitten kumartui hän tiskin yli ja katsahti vielä kerran ukkoon. Hän istui lattialla tiskin ja seinän välissä; hänen päänsä oli syvään painunut rintaa vasten, niin että vain kalju, keltanen päälaki oli näkyvissä. Silloin keksi Lunjeff avonaisen pulpetin laatikon, josta kiilsi kulta- ja hopearahoja, näkyi setelinippuja… Ilosta vavahtaen, tempasi hän käteensä yhden nipun, sitten toisen, pisti ne povelleen ja vilkasi vielä kerran pelokkaasti ympärilleen…
Kadulle astui hän verkkaan, seisahtui noin kolmen askeleen päähän puodista, peitti huolellisesti tavaransa öljykankaalla ja läksi liikkeelle lumen sataessa sankasti näkymättömästä korkeudesta. Hänen ympärillään, samoin kuin hänen sisässään leijaili kylmä, harmaa sumu, jonka läpi hänen katseensa tahtoi tunkeutua. Äkkiä tunsi hän omituista kipua silmissään hän kosketteli niitä sormillaan ja hämmästyneenä pysähtyi ikäänkuin hänen jalkansa olisivat jäätyneet maahan. Hänestä tuntui, kuin hänen silmänsä olisivat pullistuneet ulos kuopistaan kuten vanhan Poluektoff'in silmät, ja että ne jäisivät ainaiseksi sellaisiksi, eivätkä koskaan voisi enää sulkeutua ja jokainen voisi niistä nähdä hänen rikollisuutensa. Tuntui kuin kaikki elämä olisi niistä kadonnut. Tunnusteltuaan silmäteriään sormillaan, tunsi hän niissä kipua, vaan hän ei voinut sulkea luomia. Pelko sai hänen hengityksensä seisahtumaan. Vihdoin onnistui hänen sulkea silmänsä. Hän tuli iloiseksi pimeydestä, joka äkkiä ympäröitsi hänet, ja niin hän, mitään näkemättä, liikkumatta seisoi paikallaan syvään vetäen ilmaa keuhkoihinsa…
Joku tyrkkäsi häntä. Hän katsahti äkkiä ympärilleen ja huomasi erään pitkän lyhyeen turkkiin puetun miehen kulkevan ohitsensa. Ilja tuijotti hänen jälkeensä, kunnes tämä oli kadonnut tiheään lumituiskuun. Sitten korjasi hän lakkiaan, ja alkoi astua edelleen katukäytävää pitkin, tuntien kipua silmissään ja päänsä raskaaksi. Hänen olkapäänsä vapisivat, sormet koukistuivat suonenvedon tapaisesti, ja hänen sydämessään heräsi itsepäinen uhma, joka ajoi pelon sieltä.
Tultuaan katujen risteykseen, huomasi hän siellä poliisikonstaapelin harmaan olennon ja astui hiljaa, hyvin hiljaa tarkotuksetta hänen luokseen, astui ja hänen sydämensä tykytti levottomasti…
— On nyt aika lumipyry! — sanoi Ilja, astuen aivan poliisin eteen ja katsoen häntä suoraan silmiin.
— Onpa kyllä! Nyt ilmakin lämpenee, Jumalalle kiitos! — tyytyväisesti vastasi poliisi. Hänen kasvonsa olivat suuret punaset, parrakkaat.
Paljonko nyt on kello? — kysyi Ilja.
— Katsotaan! — Poliisi pudisti lumen hihastaan ja pisti kätensä povelleen. Lunjeff tunsi itsensä samalla iloiseksi ja pelokkaaksi tuon miehen läsnäollessa. Hän rupesi äkkiä nauramaan kuivasti, väkinäisesti.
— Mitä siinä hohotat? — kysyi poliisi, avaten kynnellään kellonsa kantta.
— Mutta kyllä olet lumessa! — huudahti Ilja.