— Ihmekös se, kun on sellainen ilma! Kello on puoli kaksi nyt… viittä minuuttia vailla puoli. Ihmekös se on, veikkonen… Sinä sitä menet ravintolaan, lämpimään, vaan minun täytyy täällä tallustella kello kuuteen asti… Onpa tuota lunta laatikossasikin…
Poliisi huokasi ja painaa napsautti kellonsa kannen kiinni.
— Min, minä menen ravintolaan, — sanoi Ilja, ja hymyillen omituisesti, lisäsi:
— Juuri tuohon ravintolaan…
— Älä irvistele!… sanoi poliisi.
Ravintolassa istuutui Ilja ikkunan ääreen. Siitä ikkunasta — hän tiesi sen — näkyi kappeli, jonka vieressä oli Poluektoff'in puoti. Mutta nyt oli kaikki kuin valkosen vaipan sisässä. Hän katsoi tarkkaan, kuinka lumihiuteet hiljalleen leijailivat ikkunan ohi ja laskeutuivat maahan, peittäen kulkijain jälet kuin paksulla vaipalla. Hänen sydämensä löi kovasti ja sukkelaan, vaan samalla kevyesti. Hän istui ja mitään ajattelematta odotti, mitä tapahtuisi, ja aika kului vitkaan…
Kun tarjoilija toi hänelle teetä, ei hän malttanut olla kysymättä:
— Mitä uutta kaupungilta?
— Lämpimämmäksi on käynyt ilma, paljon lämpimämmäksi! — kiireesti vastasi tarjoilija ja juoksi tiehensä.
Ilja rupesi taas odottamaan, tuntien olevansa väsynyt ja vaipuvansa jonkinlaiseen horrostilaan. Hän kaatoi itselleen lasillisen teetä, vaan ei juonut sitä eikä liikahtanutkaan eikä edes ajatellut mitään. Sitten tuli hänelle äkkiä kuuma, hän aikoi avata palttonsa kaulustaa ja kun hänen kätensä koskettivat leukaansa, vavahti hän. Hänestä tuntui, ett'eivät ne olleet hänen kätensä, vaan jonkun toisen kylmät, vihamieliset kädet. Hän nosti ne kasvojensa eteen ja tarkasti huolellisesti sormia, — kädet olivat puhtaat, vaan hänen mielestään olivat ne kunnollisesti pestävät saippualla…