— Poluektoff on murhattu! — kuului joku huutavan.
Ilja hypähti tuolilta, ikäänkuin huuto olisi koskenut häntä. Muutkin vieraat tulivat liikkeeseen ja riensivät ovelle mennessään pannen lakkojaan päähänsä. Ilja heitti tarjottimelle kymmenkopeekkaisen, ripusti laatikon olalleen ja seurasi yhtä nopeasti perästä.
Rahanvaihtajan puodin edustalle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko. Poliisikonstaapeleja juoksenteli sinne tänne ärjyen virkainnoissaan ympärillä seisojille. Niiden joukossa oli sama partaniekka, jonka kanssa Ilja oli puhellut. Hän seisoi ovella estämässä ihmisiä pääsemästä puotiin katsoen heihin pelästyneillä silmillään ja alinomaa silittäen kädellään vasenta poskeaan, joka oli punasempi kuin oikea.
Ilja oli asettunut lähelle häntä ja kuunteli ympärillä seisovien puhetta. Hänen vieressään seisoi pitkä mustapartainen kauppias, jolla oli tylyt kasvot, kulmakarvojaan rypistäen kuunnellen ketunnahkaturkkiin puetun harmaapäisen vanhuksen vilkasta kertomista.
— Juoksupoika tulee puotiin ja luulee isäntänsä pyörtyneen. Hän juoksee Pjotr Stepanovitsh'in luo… "Olkaa hyvä ja tulkaa meille", sanoo hän, "herra on sairastunut". Tämä tietysti heti sinne, vaan perille tultuaan, huomaa hän, että ukko on kuollut. Ajatelkaa sellaista rohkeutta! Keskellä Jumalan kirkasta päivää, tällaisella liikekadulla… kuka saattaisi uskoa.
Mustapartainen kauppias rykäsi kovasti ja jymeällä, jurolla äänellä sanoi:
— Se on ollut Jumalan sormi. Herra ei ole nähtävästi tahtonut ottaa hänen katumustaan vastaan.
Lunjeff tunkeutui eteenpäin, haluten vielä kerran nähdä kauppiaan kasvot ja kosketti häneen laatikollaan.
— Mitä sinä tänne tunget! — ärjäsi kauppias, tyrkäten hänet kyynärpäällään syrjään ja vihaisesti katsoen hänen silmiinsä.
Sitten kääntyi hän uudestaan puhekumppaniinsa: