— On kirjotettu: ei hiuskarvakaan pidä sinun päästäsi putoamaan ilman Herran tahtoa…
— Niin on! — päätään nyökytellen myönsi vanhus, ja lisäsi sitten silmää iskien puoliääneen: — Tiettyä on, että Jumala pitää kelvottomat muistissaan… Herra minulle anteeksi antakoon, paha on puhua, mutta vaikeata on vaieta…
— Ja muista minun sanoneeni, — jatkoi tylynnäköinen kauppias, — murhaajaa ei saada kiinni… Saathan nähdä…
Lunjeff hymähti. Kuunnellessaan tuota keskustelua, tuntui hänestä kuin hän olisi saanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta rintaansa. Ja jos joku sillä hetkellä olisi kysynyt häneltä: "Sinäkö murhasit hänet?" tuntui hänestä siltä, että hän arastelematta ja varmasti olisi vastannut: "minä…"
Sellaisilla tunteilla tunkeutui hän joukon läpi ja asettui seisomaan poliisikonstaapelin viereen. Tämä katsahti häneen, vihaisesti tyrkkäsi häntä olkapäähän ja ärjäsi:
— Minne matka? Mitä on sinulla täällä tekemistä, häh? Mene tiehesi.
Ilja väistyi takaperin ja horjahti lähellä seisovien päälle. Hän sai vielä tyrkkäyksen, ja joku huusi:
— Antakaa hänelle aika paukku!
Silloin jätti Lunjeff tungoksen ja istuutui kappelin rappusille mielessään nauraen kaikille noille ihmisille. Hän kuuli lumen narsketta joukon jaloissa ja hiljaista puhetta, josta erotti yksityisiä huudahduksia:
— Että sen roiston piti tehdä tekonsa juuri minun vahtivuorollani…