— Voi, hyvät ystävät… — kuului hänen vapiseva, pelästynyt äänensä, ja kaikki seisojat ympärillä vaikenivat.
Ilja katsoi häneen ja ajatteli Olympiadaa…
— Eikö hänen poikansa ole täällä? — hiljaa kysyi joku.
— Moskovassa kuuluu olevan…
— Ukon kuolema taitaa olla hänelle mieleinen asia…
— Kuinkas muuten!
Lunjeff kuunteli noita puheita ja häntä pöyristytti. Hänestä kyllä tuntui hyvältä, ett'ei kukaan säälinyt Poluektoff'ia, vaan samalla näyttivät hänestä kaikki muut, paitsi tuo mustapartainen kauppias, tyhmiltä vieläpä vastenmielisiltäkin. Kauppiaassa oli jonkinlaista uskon varmuutta ja ankaruutta, vaan kaikki muut seisoivat kuin kannot metsässä, tyytyväisinä sulatellen vahingoniloaan.
Hän odotti siksi, kunnes kauppiaan ruumis oli kannettu pois puodista, ja läksi sitten kotiin väsyneenä, viluissaan, vaan tyynenä. Tultuaan kotiin, sulkeutui hän huoneeseensa ja rupesi lukemaan rahoja. Kahdessa hipussa oli kummassakin viisisataa ruplaa pienissä seteleissä, kolmannessa kahdeksansataaviisikymmentä ruplaa. Oli myös pieni nippu kuponkeja, mutta niitä ei hän laskenut. Hän kääri kaikki rahat paperiin ja rupesi pää käden nojassa miettimään, mihin hän ne kätkisi. Sitä miettiessään tunsi hän, että hänen päänsä tuntui tavattoman raskaalta ja että häntä nukutti. Hän päätti kätkeä rahat ullakkoon ja läksi heti sinne kantaen paperikääröään kädessä. Eteisessä kohtasi hän Jaakon.
— Kah, johan sinä olet tullut kotiin! sanoi Jaakko.
— Jo tulin…