— Olet kalpea… oletko sairas?
— En voi oikein hyvin…
— Mitä sinulla on kädessäsi?
— Mitäkö minulla on kädessäni? — kuului Iljan huulilta. Ja äkkiä hän hätkähti, pelästyen, että hän olisi voinut ilmaista salaisuutensa, ja sanoi kiireesti, kääröä ilmassa huiskauttaen:
— Nauhaa siinä on… ei muuta…
— Tuletko teelle? — kysyi Jaakko.
— Minäkö? Heti tulen, heti…
Ja hän kulki nopeasti etehisen poikki horjuvin askelin ja hänen päänsä oli sekava ja raskas kuin juopuneella. Mutta rappusia ullakkoon noustessaan astui hän jo hyvin varovasti, peläten saavansa aikaan jyryä ja kohtaavansa jonkun. Kun hän oli kaivanut rahat multaan, savutorven viereen, näytti hänestä äkkiä, kuin ullakon nurkassa, pimeässä, olisi joku piilossa ja katsoisi hänen työtään. Hänen teki mielensä viskata tiilellä sinne, vaan hän malttoi kuitenkin mielensä ja hiljaa laskeutui alas. Hän ei tuntenut enää pelkoa oli, kuin hän olisi kätkenyt sen rahojen kanssa ullakkoon, — vaan sen sijaan valtasi hänet raskas epäilys.
"Minkätähden murhasin hänet?" — kysyi hän itseltään.
Hänen tullessaan kellarikerrokseen otti hänet vastaan Masha, joka puuhasi teekeittiön kanssa, iloisella huudahtuksella: