— Kas, kuinka aikaiseen tulet tänään?
— Lunta sataa, — sanoi hän. Ja heti lisäsi kiukkuisesti:
— Mitä aikaiseen? Tulin, kuten tavallisesti… kun on aika tulla…
Näethän, että on jo vallan pimeä…
— Täällä on keskipäivälläkin pimeä… Minkätähden huudat?
— Sentähden huudan, että te jokainen olette kuin urkkijoita, — aikaiseen tulit, mihin menet, mitä sinulla on kädessäsi?… Mitä tuo kaikki teitä liikuttaa?
Masha katsoi terävästi häneen ja virkkoi moittien:
— Ai, ai, Ilja, kuinka olet tullut ylpeäksi!…
— Piru teidät vieköön, — kirosi Ilja, istuessaan pöydän ääreen. Masha tunsi itsensä loukatuksi, kääntyi pois ja rupesi puhaltamaan teekeittiön vetotorveen. Pieni ja hento kun hän oli, pudisteli hän tavantakaa mustia kiharoitaan, ryki ja siristi silmiään savulta. Hänen kasvonsa olivat laihat, silmien ympärillä olevat mustat juovat lisäsivät niiden kiiltoa. Hän muistutti niitä kukkia, jotka kasvavat puutarhojen hoidotta jääneissä kolkissa, rikkaruohojen seassa.
Ilja katsoi häneen ja mietti, että tuokin tyttö elää vallan yksin tässä maanalaisessa kuopassa, tekee työtä kuin täysikasvuinen, ett'ei hänellä ole mitään iloa ja tuskinpa hän koskaan löytäneekään elämässään iloa, vaan samalla tavalla elää ikänsä loassa ja tässä ahdistavassa köyhyydessä. Mutta hän saattoi nyt, jos halusi, elää kuten aina oli toivonut, — puhtaasti, rauhallisesti. Sitä ajatellessaan tuli hän iloisemmaksi, mutta samalla tunsi hän itsensä syylliseksi Mashan suhteen.
— Masha! — huudahti hän äkkiä ystävällisesti.