— Minkälaisen?
— Vanhanaikuisen… nahkakansisen… Näöltään on se kuin psalttari, ja luultavasti on se kerettiläiskirja. Ostin sen muutamalta tataarilta seitsemästäkymmenestä kopeekasta…
— Mikä sen nimi on? — kysyi välinpitämättömästi Ilja. Hänen ei lainkaan tehnyt mielensä puhua, vaan hän tunsi, että äänettömyys näyttäisi omituiselta, ja siksi pakotti hän itsensä tekemään kysymyksiä Jaakolle.
— Nimilehteä ei siinä ole jälellä, — kertoi Jaakko ääntään alentaen, — vaan siinä kerrotaan kappalten synnystä. Sitä on vaikea lukea… Siinä kerrotaan, että ensimäinen, joka on tutkinut kappalten syntyä, oli Thales Miletolainen, hän sanoi, että kaikki oleva syntyy vedestä ja että Jumala asuu elinvoimana kussakin kappaleessa. Ja sitten oli muuan jumalaton Diagoras, joka opetti, ett'ei ollut olemassa mitään Jumalaa — hän ei siis uskonut Jumalaan. Ja vielä oli muuan Epikuros, joka arveli, että Jumala tosin oli olemassa, vaan ett'ei Hän välittänyt ihmisistä sen enempää eikä pitänyt heistä huolta. Se tahtoo sanoa, elä, kuinka tahdot, mistään huolimatta…
Ilja nousi tuoliltaan otsa rypyssä, ja sanoi, keskeyttäen toverinsa latelut:
— Pitäisi antaa sinulle kalloosi mokomasta kirjasta!
— Minkätähden! — kummastuneena huudahti Jaakko.
— Sentähden, ett'et sitä enää lukisi! Hullu! Ja sen kirjan on kirjottanut toinen hullu!
Lunjeff kiersi pöydän ympäri Jaakon luo, kumartui istuvan toverinsa puoleen ja alkoi puhua vihaisen kiihkeästi, aivan kuin vasaralla Jaakon suureen päähän takoen.
— Jumala on olemassa! Hän näkee kaikki! Hän tietää kaikki! Paitsi Häntä ei ole ketään! Elämä on olemassa koetusta varten, — tokko voimme vastustaa syntiä vai emmekö? Jollemme voi, kohtaa meitä rangaistus… varmasti saamme odottaa sitä! Mutta älkäämme sitä odottako ihmisiltä — vaan Häneltä!… Ymmärrätkö? Saat nähdä, että niin käy!