— Seis! — huusi Jaakko. — Olenko minä? sitten sitä sanonut?
— Samantekevää minusta! Mikä minun tuomarini sinä olet, häh? — huusi Lunjeff, kalpeana raivosta, joka hänet äkkiä oli vallannut, — Ei hiuskarvakaan putoa päästäsi ilman Hänen tahtoaan! Kuuletko! Ja jos minä olen langennut syntiin, on se tapahtunut Hänen tahdostaan! Pässinpää!
— Oletko järjiltäsi, vai? — painautuneena seinää vasten huudahti
Jaakko pelästyneenä. Mihin syntiin olet langennut?
Lunjeff kuuli kuin hunnun läpi tuon kysymyksen, ja hänestä tuntui, kuin kylmä tuulahdus olisi käynyt häneen. Hän katsahti epäluuloisesti Jaakkoon ja Mashaan, joka viimeksi mainittukin oli tullut levottomaksi hänen kiihtyneistä huudoistaan.
— Esimerkkinä puhun, — ontosti sanoi hän, istuutuen paikalleen.
— Sinä et voi hyvin, — sanoi arasti Masha.
— Silmäsikin ovat laimeannäköiset, — lisäsi Jaakko, tarkastaen hänen kasvojansa.
Ilja tahtomattaan pyyhkäsi kädellään silmiään ja hiljaa vastasi:
— Ei se ole mitään… kyllä se ohi menee.
Hetken päästä tunsi hän ei kauemmin voivansa olla ystäviensä seurassa, ja kieltäytyen teestä, läksi huoneeseensa.