— Ja jos hän sitten kysyy ukosta jotakin, niin sano, ett'et ole häntä nähnyt. Et koskaan!
Et tiedä mitään hänestä. Et ole edes kuullut, että minua joku elättää… ymmärrätkö?
Olympiada katsoi terävästi ja läpitunkevasti Iljaan. Hänestä tuntui, että hänen mieleensä tuli ilkeä ajatus ja hän nautti siitä. Hänestä näytti, että Olympiada pelkäsi häntä; ja hänen teki mielensä häntä kiusata. Hän siristi silmiään ja katsoen häneen, alkoi hiljaa, sanaakaan sanomatta, nauraa. Silloin Olympiadan kasvot vavahtivat, kalpenivat, ja hän siirtyi kauemmaksi Iljasta, kysyen kuiskaten:
— Mikä sinulla on? Mitä katsot? Ilja! Ilja!
— Sanopas minulle, — kysyi Ilja ilkkuen nauraen, — minkätähden pitäisi minun valhetella? Olenhan nähnyt ukon luonasi, olen kyllä!
Ja nojaten pöydän marmorikanteen, jatkoi hän äkillisen kiukun valtaamana, verkkaan:
— Kun hänet silloin näin, ajattelin: tuo se nyt on, joka on onneni tiellä, tuo se nyt on elämäni hävittäjä! Ja joll'en olisi kuristanut häntä silloin…
— Sinä valhettelet! — huusi Olympiada, lyöden kämmentänsä pöytään.
Valhettelet! Hän ei ollut onnesi tiellä…
— Kuinkas muuten? kysyi Ilja jurosti.
— Hän ei koskaan ollut. Olisit vähänkään viitannut sinne päin, niin häntä ei olisi ollut. Enkö monesti sanonut, että aina saatoin ajaa hänet tiehensä? Mutta sinä vaieten hymyilit… Et ole koskaan rakastanut minua todellisesti!… Sinä itse, omasta tahdostasi, olet jakanut minut hänen kanssaan… kunnoton!