— Vaikene! — huusi Ilja. Hän nousi sohvalta seisomaan, vaan istuutui uudestaan, aivankuin Olympiadan moite olisi murtanut hänen voimansa.
— En tahdo vaieta! — sanoi Olympiada lujasti. — Minä rakastin sinua, sillä sinä olit nuori, reipas, kunnon poika… Mutta mitä olet sinä tehnyt minulle? Oletko sanonut minulle: valitse, Olympiada, hänkö vai minä? Sanoitko sitä? Et, sinä olit samanlainen rakastunut koiras, kuin kaikki muutkin…
Ilja vavahti kuullessaan tuon loukkauksen. Hänen silmissään musteni kaikki, hän puristi nyrkkiä ja hypähti ylös.
— Kuinka uskallat…?
— Aiotko lyödä minua? Lyö! — huusi Olympiada, silmät uhkaavasti hehkuen. — No, lyö, lyö! Silloin avaan paikalla oven ja huudan, että sinä olet murhannut hänet minun kehotuksestani. No, lyö nyt minua!
Ilja pelästyi ensin, vaan pelko hipaisi vain sydäntä ja katosi. Hänen oli vaikea hengittää, aivankuin näkymättömät kädet olisivat puristaneet hänen kurkkuansa.
Hän istahti uudestaan sohvalle ja, vähän vaiti oltuaan, rupesi väkinäisesti nauramaan. Hän näki, kuinka Olympiada puri huuliaan ja ikäänkuin etsi jotakin silmillään likaisesta huoneesta, joka oli täynnä lämpimiä vesihöyryjä ja saippuan hajua. Hän istahti saunaan johtavan oven viereen sohvalle, painoi päänsä alas ja sanoi:
— Naura, naura, perkele!
— Niin aionkin…
— Kun sinut ensikerran näin, välähti mielessäni: hän on oikea… hän auttaa minua…