— Lipa! — hiljaa sanoi Ilja.
Olympiada istui liikkumatta eikä vastannut mitään.
— Lipa! — toisti Lunjeff ja tuntien kuin lentävänsä päistikkaa johonkin kuiluun, lisäsi:
— Minä kuristin ukon… jumalauta, minä sen tein!
Olympiada vavahti, nosti päänsä ja katsoi häneen suurin silmin. Sitten rupesivat hänen huulensa vavahtelemaan ja vaikeasti hengittäen, sanoi hän:
— Tyhmä poika! Kuinka hän peljästyi!…
Ilja ymmärsi, että hän itse oli pelästynyt hänen sanojaan, mutta ei kuitenkaan tahtonut uskoa niitä tosiksi. Hän nousi ylös, astui hänen luoksensa ja istuutui hajamielisenä hänen viereensä. Äkkiä tarttui Olympiada hänen päähänsä, painoi sen rintaansa vasten ja suudellen hänen hiuksiaan, kuiskasi valittavasti:
— Iljushka, Iljushka! Minkätähden loukkaat minua? Olenhan ollut niin iloinen siitä, että tuo vanha konna murhattiin…
— Sen tein minä, — sanoi Ilja.
— Vaikene! — huudahti Olympiada levottomasti. Olen hyvin iloinen, että hänet surmattiin… Samoin pitäisi kaikille käydä, jotka ovat koskeneet minuun! Sinä yksin olet ollut ihminen minua kohtaan… sinä olet ensimmäinen, jonka olen tavannut eläessäni… sinä, rakastettuni!