Ilja tunsi noiden sanojen vielä enemmän lähentävän häntä häneen; hän painoi kasvonsa kovasti hänen rintaansa, ja vaikka hänen oli vaikea hengittää, niin ei hän voinut irtautua Olympiadasta, sillä hän tunsi, että hän oli ainoa läheinen henkilö hänelle ja että hän nyt enemmän kuin koskaan tarvitsi häntä.
— Kun seisot edessäni puhtosena, raittiina, voimakkaana kuin nuori tammi… ja vihastuneena katsot minuun… silloin tunnen koko kurjan elämäni. Ja juuri sentähden rakastan sinua enemmän silloin, kuin koskaan, ylpeytesi tähden rakastan…
Hänen suuret kyyneleensä tippuivat Lunjeff'in kasvoille ja tuntiessaan niiden kosketuksen, puhkesi hän itsekin itkuun.
Olympiada nosti hänen päänsä rinnaltaan, suuteli hänen kosteita silmiään, poskiaan ja huuliaan, ja sanoi:
— Tiedän, että vaan kauneuteni vetää sinua puoleensa… mutta sydämellä et minua rakasta, vaan mielessäsi tuomitset minua… Et voi antaa minulle elämääni anteeksi… etkä uskoa…
— Älä puhu hänestä, — sanoi Ilja. Hän pyyhki kasvojaan Olympiadan huivilla ja nousi tyynesti seisomaan.
— Tulkoon mitä tahansa! — hiljaa ja lujasti sanoi Ilja. — Jos Jumala tahtoo rangaista ihmistä, niin löytää Hän hänet kaikkialta. Kiitos sanoistasi, Lipa… Oikeassa olet sanoessasi, että olen syyllinen sinun edessäsi… Luulin, että olit… sellainen… vaan sinä olitkin… Olkoon jo, pyydän sinulta anteeksi…
Hänen äänensä katkesi, huulensa vapisivat ja silmät tulivat punasiksi. Hitaasti, vapisevin käsin, suori hän pörröön mennyttä tukkaansa ja sanoi sitten äkkiä, hujauttaen kättään, toivottomasti:
— Kaikki on minun syytäni… Miksi piti näin käydä? Voi, saatana…
Olympiada tarttui hänen käteensä. Hän painui sohvalle hänen viereensä, ja kuuntelematta häntä, sanoi: