— Ymmärrätkö nyt — minä kuristin hänet, minä! Uskotko minua?
— Hiljaa! — pelästyneenä huudahti Olympiada. — Mitä ihmeitä puhut?
Hän syleili häntä kiihkeästi ja katsoi tuskallisesti häneen.
— Anna minun olla! Kaikki tapahtui odottamatta. Jumala tietää, ett'en minä sitä tahtonut. Tahdoin vain vielä kerran nähdä hänen inhottavat kasvonsa ja siksi menin puotiin. Mitään en aikonut tehdä. Mutta sitten tuli äkkiä… Perkele veti minut siihen eikä Jumala häntä estänyt… Rahoja ei minun olisi pitänyt ottaa… siinä tein tyhmästi… vo-oi…'
Hän huokasi raskaasti; hänestä tuntui kuin jokin kuiva kuori olisi irtautunut hänen sydämestään. Olympiada oli kauheasti hämmästynyt hänen tunnustuksestaan. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hän painautui yhä kovemmin Iljaan kiinni kuiskaillen katkonaisia käsittämättömiä sanoja. Sitten sanoi hän:
— Että otit rahaa, oli hyvä. Nyt luullaan, että se oli ryöstömurha… muutoin olisi luultu, että murha on tehty mustasukkaisuudesta… ja se olisi ollut vaarallista meille…
— Katumusta en tunne, — sanoi Ilja miettivästi, — enkä tahdo
katua. Rangaiskoon Jumala… Ihmiset eivät ole mitään tuomareita!
Synnittömiä ihmisiä en tiedä… ainoatakaan en ole nähnyt!…
Odotan…
— Jumalani! — huoaten sanoi Olympiada. — Olen kokonaan suunniltani, rakkaani… en osaa puhua, en ajatella… On aika lähteäksemme täältä…
Hän nousi horjuen kuin juopunut. Mutta kiedottuaan huivin päähänsä, virkkoi hän äkkiä rauhallisesti:
— Mitä nyt tulee, Iljusha? Jokohan meidän käy hullusti?