Iljasta tuntui hauskalta, että häntä kutsuttiin työmieheksi, eikä hän yksin sedältään kuullut sitä nimitystä. Kerran oli Pashka tehnyt jonkin kepposen; Savel sai hänet kiinni, pisti pojan pään polvilleen ja, suomien häntä köydenpäällä, puheli:
— Vieläkö teet ilkeyksiäsi, lurjus, vieläkö? Siinä nyt saat, tuosta, tuosta! Toiset lapset sinun iälläsi hankkivat jo leipänsä, sinä vaan syöt ja vaatteita revit!…
Pashka voivotteli niin, että piha kaikui, ja potki jalkojaan, vaan köydenpää yhä tanssi hänen selässään. Oudolla mielihyvällä kuunteli Ilja vihamiehensä tuskanhuutoja, vaan kun sepän sanat saattoivat hänet tietoisuuteen etevämmyydestään Pashkan rinnalla, silloin rupesi häntä poika säälittämään.
— Savel-setä, herkeä! — äkkiä huudahti hän. — Savel-setä!
Seppä läimäytti vielä kerran poikaansa, ja katsahtaen Iljaan, sanoi hän vihasesti:
— Mitä! Sinäkö tässä puolustajaksi rupeat!… Varo itseäsi!… — Sitten heitti hän poikansa menemään ja poistui pajaan. Pashka nousi jaloilleen ja astui kompastellen kuin sokea pihan pimeään nurkkaan. Ilja säälien seurasi häntä. Tultuaan nurkkaan, laskeusi Pashka polvilleen ja nojaten päätään aitaan ja sivellen selkäänsä käsillään, alkoi ulvoa vielä kovemmin. Ilja aikoi sanoa jotakin ystävällistä piestylle vihamiehelleen, mutta hymyili vaan:
— Tekeekö kipeätä?
— Mene tiehesi! — huusi Pashka. Tämä häijy huudahdus loukkasi
Iljaa, ja hän alkoi opettavasti puhua:
— Siinä sen nyt näet! Sinä itse kolhit kaikkia, niinpä sinuakin…
Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, ryntäsi Pashka hänen kimppuunsa ja paiskasi hänet kumoon. Ilja raivostui myös, takertui häneen kiinni, ja pian kierivät he keränä maassa. Pashka puri ja kynsi, vaan Ilja, tartuttuaan käsin hänen tukkaansa, jyskytti hänen päätään maahan, kunnes Pashka vihdoin huusi: