— Päästä-ä!
— Entäs nyt! — sanoi Ilja, nousten seisomaan, ylpeänä voitostaan. — Tunnustatko nyt, että olen väkevämpi sinua, muuten löylyytän sinua vielä?…
Hän poistui pyyhkien paitansa hihalla verta kasvoiltaan. Keskellä pihaa seisoi synkännäköisenä seppä. Huomattuaan hänet, hätkähti Ilja kauhusta ja pysähtyi, luullen, että seppä kostaa hänelle poikansa puolesta. Vaan tämä hartioitaan kohauttaen virkkoi:
— Mitä ällistelet? Etkö minua ennen ole nähnyt? Mene, mihin olet menossa!…
Mutta tavattuaan illalla Iljan portilla, näpähytti Savel häntä sormellaan päähän ja jurosti hymyillen kysyi:
— Kuinka voit, pihanpuhdistaja? häh? Ilja iloissaan nauraa hihitti, — hän oli onnellinen. Kiukkuinen seppä, talon vahvin mies, jota kaikki pelkäsivät ja kunnioittivat, laski leikkiä hänen kanssaan. Seppä tarttui rautakourillaan hänen olkapäähänsä ja lisäsi hänen iloaan:
Ohoo! — sanoi hän. — Sinähän olet väkevä poika! Vähällä et anna perää… Kunhan kasvat suuremmaksi, otan sinut pajaan!…
Ilja tarttui polvesta sepän isoon jalkaan ja puristi sitä lujasti rintaansa vasten. Luultavasti tunsi Pavel pikku sydämen pelokkaan sykinnän, jonka hänen raaka pilansa oli saanut aikaan, sillä hän laski raskaan kätensä Iljan pään päälle, ja vähän vaiettuaan, virkkoi:
— Orpo-raukka!… no, päästäpäs irti!…
Kasvot loistaen ryhtyi Ilja sinä iltana hyvillä mielin tavalliseen toimeensa — jakamaan sinä päivänä keräämiänsä eriskummallisia kaluja. Lapset olivat jo kauan odottaneet häntä. He istuutuivat piiriin Iljan ympärille maahan ja ahnain silmin katsoivat likaista pussia. Ilja otti pussistaan esiin karttuunin palasia, puusotamiehen, pomaadarasian, korvattoman teekupin, jonka reuna lisäksi oli rikki.