— Se minulle, minulle, minulle! — kuului kateellisia huudahduksia, ja pieniä, likaisia käsiä ojentautui joka puolelta ottamaan harvinaiskaluja.
— Odota! Sormet pois! — komensi Ilja. — Kuinka luulette voivamme leikkiä, jos kaikki viette kerrassaan? Minä avaan kaupan! Myyn palasen karttuunia… Parasta lajia! Maksaa puoli ruplaa!… Mashka, osta!
— Hän osti!… vastasi Jaakko suutarin tytön puolesta ja otettuaan taskustaan jo edeltäpäin varatun näkinkengänkuoren, pisti sen kauppiaan käteen. Vaan Ilja ei siitä huolinut.
— Mitä leikkiä tämä on? Tingi sinä, piru! Koskaan et sinä tingi!…
Eihän se ole tavallista!
— En muistanut! — puolustihe Jaakko. Ja sitten alkoi kiivas tinkiminen; sekä myyjä että ostajat innostuivat, vaan sillä aikaa sieppasi Pashka läjästä sen esineen, joka häntä miellytti, juoksi pakoon, ja hypähdellen, ärsytti toisia:
— Minäpä varastin! Minäpä varastin! Hölmöjä olette, pirut!
Alussa saattoi hän semmoisella menettelyllä kaikki kauhistumaan: pienet itkivät ja huusivat, Jaakko ja Ilja ajoivat takaa varasta pitkin pihaa, vaan eivät koskaan onnistuneet saamaan häntä kiinni. Sittemmin hänen temppuihinsa totuttiin eikä häneltä odotettukaan mitään hyvää, yksimielisesti ei kukaan pitänyt hänestä eikä leikkinyt hänen kanssaan. Pashka eli syrjässä ja innokkaasti koetti tehdä kaikille jotakin pahaa. Isopäinen Jaakko puuhasi suutarin kiharatukkaisen tytön kanssa kuin lapsenhoitaja. Tämä käsitti hänen huolenpitonsa hänen luonnolliseksi velvollisuudekseen, ja vaikka hän kutsuikin häntä Jashetshkaksi [lempinimitys Jaakko-nimestä. Suom. muist.], niin kynsi hän usein pojan kasvot verille ja löi häntä. Hänen ystävyytensä Iljan kanssa yhä lujeni, ja hän kertoi alinomaa toverilleen kummallisia unia. — Minulla on olevinaan paljon rahaa, kaikki ruplanrahoja, suuri pussillinen. Kannan sitä metsässä. Äkkiä tulee rosvoja. Veitset kädessä, kauheita ovat! Minä juoksemaan! Mutta äkkiä tuntuu, kuin pussissa rapisisi jotakin. Heitän sen aika vauhdilla luotani! Siitäkös pyrähtää lentoon erilaisia lintuja!… keltasirkkuja, talitiaisia, tiklijä — äärettömän paljon! Tarttuivat minuun kiinni ja veivät korkealle, hyvin korkealle!
Hän keskeytti kertomuksensa, hänen silmänsä pullistuivat ulospäin, ja kasvot saivat lammasmaisen ilmeen…
— Entä sitten? — rohkaisi häntä Ilja, kärsimättömästi odottaen loppua.
— Niin, lensin aivan näkymättömiin!… miettivästi päätti Jaakko.