Ja hän venyttihe kuin väsyneenä tuolissa.
— Hyvä… Vielä pari kysymystä, ja sitten saatte mennä…
— Mikä on poliisin nimi?
— Jeremin, Matvei Ivanovitsh…
Nyt teki tuomari kysymyksensä ikävystyneellä äänellä, kiirehtimättä, sillä hän nähtävästi ei odottanut saavansa kuulla mitään mieltäkiinnittävää. Ilja vastaili asiallisesti, ollen kuitenkin varoillaan samanlaisesta kysymyksestä, kuin äskeinen aikaa koskeva. Joka sana, minkä hän lausui, kaikui hänen rinnassaan, kuin tyhjässä huoneessa, koskettaen siellä jotakin kovasti pingotettua jännettä. Mutta tutkintatuomari ei tehnyt hänelle enää yllätyskysymyksiä.
— Kun kuljitte katua sinä päivänä, niin ettekö muista kohdanneenne pitkää miestä, jonka yllä oli puoliturkki ja päässä musta lammasnahkalakki?
— En — jurosti vastasi Lunjeff.
— No, kuulkaa todistuksenne, jonka luen teille, ja sitten allekirjoittakaa se… - Ja pitäen täyteen kirjotettua paperiarkkia kasvojensa edessä, alkoi hän yksitoikkoisella äänellä nopeasti lukea, ja lopetettuaan, ojensi hän Lunjeff'ille kynän. Ilja kumartui pöydän yli, allekirjotti paperin, hitaasti nousi ylös ja katsahtaen tutkintatuomariin, virkkoi kovasti, varmalla äänellä:
— Hyvästi!
Tuomari vastasi ylpeällä, huolimattomalla pään nyökkäyksellä, kumartui sitten taas pöytään päin ja rupesi kirjottamaan. Ilja jäi seisomaan. Häntä halutti sanoa jotakin tuolle miehelle, joka niin kauan oli kiusannut häntä. Huoneessa vallitsevaa hiljaisuutta häiritsi vaan kynän rapina ja laulava naisen ääni, joka taas kuului: