— Huh, kuinka löyhkää!
— Miksi ne härnäävät? — hämillään ja harmissaan kysyi hän sedältään. — Tai onko sitten häpeällistä koota lumppuja?
— Mitä vielä! — puheli Terenti, silittäen pojan päätä, välttäen veljenpoikansa kysyviä ja tutkivia silmiä. — Ne vaan ilman aikojaan tekevät kiusaa… Mitä joutavia! Kärsi sinä vaan!… He tottuvat… ja sinäkin totut…
— Saappaillekin nauravat ja paltolle!… Mistä lieneekään likakaivosta löytänyt, — sanovat…
Jeremei-ukkokin, iloisesti silmiään räpyttäen, lohdutti häntä:
— Kärsi! Hän tekee niistä vielä tilin!… Hänkö? Lapseni! Kuka sitten, joll'ei Hän!
Vanhus puhui Jumalasta sellaisella ilolla, niin suurella uskolla Hänen oikeudellisuuteensa, kuin olisi kaikki Jumalan ajatukset tiennyt ja tutkinut kaikki Hänen aikeensa. Jeremein sanat ikäänkuin sammuttivat vihan pojan sydämestä, vaan seuraavana päivänä se leimahti entistä kiivaammin. Ilja oli jo tottunut pitämään itseään suurena, työmiehenä: puhelihan itse Savel-seppäkin ystävällisesti hänen kanssansa, vaan koulupojat nauroivat hänelle ja härnäsivät häntä. Hän ei voinut tyytyä siihen: koulun tekemä loukkaava ja katkera vaikutus lisääntyi päivä päivältä, yhä syvemmälle painui se hänen muistiinsa. Koulunkäyminen tuli hänelle raskaaksi ja vastenmieliseksi velvollisuudeksi. Hän pysyttelihe yksinään, karttaen toisia. Heti herätti hän opettajansa huomion itseensä ymmärtäväisyydellänsä; opettaja alkoi asettaa hänet esimerkiksi toisille, ja se saattoi yhä kireämmälle hänen ja poikain välit. Etupenkillä istuessaan tunsi hän aina selkänsä takana olevan vihollisiansa, jotka aina, kun hän oli heidän nähtävissään, tarkastivat hänestä kaikkea, mille saattoi nauraa, ja nauroivat. Jaakko kävi samaa koulua, ja hänkin oli huonoissa kirjoissa tovereillaan; he kutsuivat häntä oinaaksi. Hajamielisenä ja kyvyttömänä sai hän usein kärsiä rangaistuksia, vaan hän välitti niistä vähän. Hän näytti hyvin vähän huomaavan, mitä hänen ympärillään tapahtui, eläen jonkinlaista erityistä elämää sekä koulussa että kotona. Hänellä oli omat mietteensä, ja milt'ei joka päivä hämmästytti hän Iljaa käsittämättömillä kysymyksillä. Milloin kysyi hän miettivästi, silmiään siristäen:
— Iljka! Mistä se johtuu, että, vaikka ihmisten silmät ovat pienet, he näkevät kaikki! Koko kaupungin näkevät. Koko kadun… Kuinka niin suuri esine sopii silmään?
Tai, katsoessaan taivaalle, huomautti äkkiä.
— Katsopas aurinkoa!…