— Mitä siitä? — kysyi Ilja.
— Se paistaa!…
— Entä sitten?…
— Ei mitään!… Tiedätkö, mitä ajattelen? Se saattaa olla mies ja kuu sen vaimo!… Siitäpä sitte tähdet!…
Alussa rupesi Ilja miettimään noita outoja puheita, vaan sitten ne alkoivat häiritä häntä, siirtäen hänen ajatuksensa pois niistä tapahtumista, jotka häntä ärsyttivät. Sellaisia tapauksia oli paljon, ja poika oppi jo arvostelemaan niitä.
Kerran palasi hän koulusta kotiin, ja rumasti irvistäen, sanoi
Jeremei-ukolle:
— Järkevä on tuo opettajakin olevinaan! Katukauppiaan Malafejeff'in poika särki eilen ikkunaruudun, ja hän torui vaan vähän häntä, ja tänään panetti hän omilla rahoillaan uuden lasin…
— Siinäpä on hyvä mies! — liikutettuna sanoi Jeremei.
— Kyllä on hyvä! Entä kun Vanjka Kljutshareff särki ikkunan, jätti hän hänet päivällisettä, kutsui sitten luokseen Vanjkan isän ja sanoi hänelle: anna lasiin neljäkymmentä kopeekkaa!… Isä sitten löi Vanjkaa!… Näetkö, millaisia ovat!
— Älä ole sitä huomaavinasikaan, Iljusha! — neuvoi häntä ukko, rauhattomasti räpyttäen silmiään. — Katso asiaa niin, kuin se ei lainkaan sinua koskisi. Vääryyden tutkii Jumala emmekä me! Me emme osaa. Vääryyden kyllä näemme aina, vaan totuutta löytää emme osaa. Hän tietää kaikelle mitan ja painon!… Minä, näet, olen kauan elänyt ja katsellut ympärilleni, — niin paljon vääryyttä olen nähnyt, ett'ei sitä voi laskeakaan! Totuutta taas en ole nähnyt!… Ja kuitenkin on kahdeksaskymmen minulla jo menossa. Eikä saata niin olla, ett'ei niin pitkään aikaan olisi totuuttakin sattunut tielleni… Mutta kun en sitä ole nähnyt, niin en tunne sitä…