— No-o! — epäillen virkkoi Ilja. — Mitä tuntemista siinä on? Jos toinen antaa neljäkymmentä, antakoon toinenkin saman; siinä totuus!…
Vanhusta se ei tyydyttänyt. Hän puhui vielä paljon itsestään, ihmisten sokeudesta ja siitä, ett'eivät he osaa oikeudenmukaisesti arvostella toisiansa, ja että vain Jumalan tuomio on oikea. Ilja kuunteli häntä tarkasti, vaan yhä jurommaksi kävivät hänen kasvonsa ja silmänsä yhä tummenivat:
— Milloin sitten Jumala tuomitsee? kysyi hän äkkiä ukolta.
— Se on tietymätöntä!… Kun hetki lyö, tulee hän alas pilvistä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita… vaan milloin? — Se on tietymätöntä. Lähdepäs kanssani iltakirkkoon lauantaina…
— Lähdetään vaan!…
— Kas niin!…
— Lauantaina seisoi Ilja ukon kera kirkon eteisessä, kerjäläisten joukossa, kahden oven välillä. Ulko-oven avautuessa pöyristytti Iljaa kadulta sisään tulviva kylmä ilma, hänen jalkojaan palelsi, ja hiljaa koputti hän niitä kivipermantoon. Mutta kirkkoon johtavan oven ikkunoiden läpi näki hän, kuinka kynttilöiden tulet valaisivat messupukujen kiiltävää metallipäällystä, ihmisten mustia päitä, pyhäinkuvien kasvoja, ja ikonostaasin [pyhäinkuvilla varustettu väliseinä, jota eroittaa alttarin muusta kirkosta. Suom. muist.] kauniita leikkauksia.
Kirkossa näyttivät ihmiset paremmilta ja ystävällisemmiltä, kuin kadulla kulkiessaan. He olivat kauniimpiakin kullankiiltävässä loisteessa, joka valaisi heidän tummia olentojaan heidän seisoessaan ääneti ja hiljaa. Kirkon oven avautuessa kuului etehiseen lämmin, sointuisa laulu ja tulvi hyvältä tuoksuvaa suitsutussavua; sitä kiertyi pojan ympärille, ja nautinnolla hengitti hän sitä keuhkoihinsa. Hänen oli hyvä seisoa siinä, Jeremei-ukon vieressä, joka kuiskaten rukoili. Hän kuunteli, kuinka kauniit sävelet kaikuivat kirkossa ja kärsimättömästi odotti hän kirkon oven avautumista, jolloin ne tulvivat hänen päällensä, voimakkaina, riemuisina, ja hivelivät hänen kasvojaan suloisen-tuoksuvalla lämmöllään. Hän tiesi, että kliros'illa [klirosiksi kutsutaan paikkaa kirkossa, jossa laulajat laulavat. Suom. muist.] laulaa Grishka Bubnoff, eräs koulun ilkeimpiä kiusantekijöitä, ja Fedjka Dolganoff, väkevä ja suuri tappelija, jota hänkin usein oli saanut kokea. Vaan nyt ei hän tuntenut vihaa heitä kohtaan, vaan kenties hiukan kateutta. Häntä itseään olisi haluttanut laulaa kliros'illa ja katsoa sieltä ihmisten kasvoja.
Oli kai hyvin hauskaa laulaa lähellä kuninkaan ovea [ikonostaasin keskimmäinen, kaksipuolinen ovi. Suom. muist.], kaikkia muita ihmisiä korkeammalla, ja nähdä heidän tyynet, rauhalliset kasvonsa. Hän poistui kirkosta, tuntien itsensä hyväntahtoiseksi ja valmiiksi sopimaan sekä Bubnoff'in, Dolganoff'in että kaikkien oppilasten kanssa. Vaan maanantaina palasi hän koulusta samanlaisena kuin ennenkin, — synkkänä ja loukkautuneena.
Jokaisessa seurapiirissä on tavallisesti henkilö, jonka on vaikeata siinä elää eikä hänen silti tarvitse olla parempi tai huonompi sitä. Hän saattaa herättää siinä ilkeän huomion itseensä, vaikka hänellä onkin järki paikallaan, vaikk'ei hän olekaan naurettava: piiri valitsee henkilön oman huvinsa vuoksi. Tässä tapauksessa sattui valinta Ilja Lunjeff'iin. Hän olisi ehkä aikaa myöten tehnyt sen kanssa sovinnon ja se hänen kanssaan, vaan kun samoihin aikoihin Iljan elämässä sattui tapauksia, joiden vaikutus häneen oli suuri, tekivät ne koulun lopullisesti vastenmieliseksi hänelle, samalla kohottaen hänet vähäpätöisyyksien yläpuolelle, ja hävittivät muistonkin siitä.