Silloin heitti seppä julman katseen joukkoon ja äkkiä ärjäsi kuin peto:
— Mitä tahdotte? Menkää tiehenne jok'ainoa!
Hänen ärjäisynsä kävi ruoskan tavoin joukkoon. Muristen väistyi se pois. Seppä nousi seisomaan, astui kuolleen naisen luo, vaan heti pyörähti takasin ja suurena, suorana — meni pajaan. Kaikki näkivät, että hän, sinne tultuaan, istuutui alasimelle, tarttui käsin päähänsä, ikäänkuin sitä äkkiä olisi ruvennut särkemään, ja alkoi heilutella ruumistaan edestakasin. Iljaa rupesi seppä säälittämään; hän poistui pajan luota ja alkoi kuin unissaan kulkea joukosta joukkoon, kuunnellen ihmisten puheita, vaan ymmärtämättä mitään. Hän oli näkevinään punasen läiskän, ja hänen sydäntään ahdisti.
Saapui paikalle poliisi ja alkoi ajaa väkeä pihasta; sitten köytettiin seppä ja vietiin pois.
— Jääkää hyvästi… hyvästi, ukko-kulta! — huudahti Savel, astuessaan ulos portista.
— Hyvästi, Savel Ivanitsh, hyvästi, rakas ystävä! — kiirehtien ja heikolla äänellä huusi Jeremei hänen jälkeensä.
Mutta paitsi ukkoa, ei kukaan heittänyt hyvästiä sepälle…
Seisoen pienissä parvissa pihalla juttelivat ihmiset keskenänsä, synkästi katsellen sinne, missä surmatun niinimatolla peitetty ruumis makasi. Pajan ovelle, samalle paikalle, jossa Savel oli istunut, oli nyt sijoittunut poliisivartija piippu suussa. Hän poltteli piippuaan, syljeksi ja, himmeillä silmillään katsoen Jeremei-ukkoon, kuunteli hänen puhettaan.
— Hänkö olisi tappanut? — salaperäisen hiljaa puhui vanhus. — Musta voima se on ollut, aivan varmaan! Ihminen ihmistä ei saata tappaa… Ihminen, joka pitää Jumalan kuvaa sydämessään… Ei hän tapa, on väärin sanoa niin, hyvät ihmiset!
Jeremei laski kätensä rinnalleen, pyyhkäsi pois jotakin itsestänsä, ryki ja jatkoi selittämistään tapauksen salaisuudesta.