Perfishkan jalaton vaimo oli myös keinotellut itsensä pihalle ja kokonaan ryysyihin kääriytyneenä istui hän vanhalla paikallaan, maakerrokseen johtavan oven suussa, Hänen kätensä olivat liikkumattomina polvilla; hän oli nostanut päänsä ja katseli mustilla silmillään taivaalle. Hänen huulensa olivat lujasti yhteen puristetut ja suupielet olivat painuneet alas. Ilja niinikään rupesi katsomaan vuoroin naisen silmiin, vuoroin korkeata taivasta, ja hänen pisti päähänsä, että Perfishkan vaimo kenties näkee Jumalan ja äänettömästi rukoilee Häneltä jotakin.
Pian kokoontuivat kaikki lapsetkin tiheään joukkoon maakerrokseen johtavan käytävän suulle. Viluissaan kietoutuneina vaatteisiinsa istuivat he rappusten portailla ja uteliaina kuuntelivat Savelin pojan kertomusta. Pashkan kasvot näyttivät kalpeilta, vaan hänen viekkaat silmänsä vilkuivat jokaiseen levottomasti ja hämillään. Mutta hän tunsi itsensä sankariksi; ihmiset eivät vielä koskaan tätä ennen olleet kääntäneet häneen niin suurta huomiota kuin tänään. Kymmenettä kertaa kertoessaan samaa, puhui hän ikäänkuin haluttomasti, välinpitämättömästi:
— Kun äiti oli lähtenyt toissapäivänä kotoa, niin jo silloin oli isä hammasta purrut ja siitä pitäen ollut ilkeä, ärjynyt. Minuakin yhtäpäätä oli tukasta repinyt… Ymmärsin heti, ett'ei ollut hyvä merrassa! Sitten tuli äiti kotiin, vaan asunto oli lukossa, — olimme pajassa. Seisoin palkeiden vieressä. Näen hänen tulevan, seisahtuvan ovelle ja kuulen hänen sanovan: annapa avain! Mutta isä otti pihdit ja astui häntä kohden… Astuu hän hiljaa, kuin hiipien… Minä ihan suljin silmäni — kauhealta tuntui! Aioin huutaa: pakene, äiti! En huutanut… Avasin silmäni, mutta yhä hän vaan kulkee! Silmät palavat suurina! Silloin alkoi äiti peräytyä… Mutta sitten käänsi hän selkänsä isälle: hän nähtävästi aikoi paeta…
Pashkan kasvot värähtivät, koko hänen laiha, kulmikas ruumiinsa vavahti. Syvään hengähtäen veti hän keuhkoihinsa paljon ilmaa ja hengitti sen ulos pitkään, sanoen:
— Ja sitten kuin hän häntä läimäyttää pihdeillä!
Lapsijoukko, joka siihen asti oli istunut hiljaa, liikahtaa.
— Äiti heilutti käsiään ja kaatui… kuin olisi veteen pudonnut…
Hän vaikeni, otti käteensä ketjunpäät, tarkasti katseli niitä ja viskasi ne lasten päitten päällitse pihalle. Lapset samoin istuivat ääneti ja liikkumatta, ikäänkuin odottaen häneltä vielä lisää. Vaan hän pää syvään painettuna oli ääneti.
— Kuoliaaksiko löi? — kysyi Masha ääni vavisten.
— Hölmö! — päätään nostamatta virkkoi Pashka.