Jaakko mietteissään virkkoi:
— Nyt olet sinäkin orpo… kuten Iljushka…
— Enpä niinkään, — tyytymättömästi vastasi orpo. — Luuletko, että minäkin rupean lumpunkokoojaksi? Syljen moista ammattia!
— En minä sitä tarkottanut…
— Nyt saan tehdä mitä tahdon!… sanoi Pashka ylpeästi nostaen päätään ja silmät vihasta kiiluen. — En ole orpo… vaan… elän vain yksin. Isä ei tahtonut päästää minua kouluun, vaan nyt pantiin hänet vankeuteen… Mutta minäpä menen kouluun, ja opin paljon paremmin kuin te!
— Mutta mistä saat vaatteet? — kysyi häneltä Ilja, ilkkuen nauraen. — Kouluun ei juuri mielellään repaleisiin puettuja oteta!… Mitä siihen sanot?
— Vaatteetko? Minä myyn pajan!
Kaikki katsahtivat kunnioittavasti Pashkaan, ja Ilja tunsi tulleensa voitetuksi. Pashka huomasi sanojensa tekemän vaikutuksen ja kohottausi vielä korkeammalle.
— Ostan vielä itselleni hevosen… nopean hevosen! Ratsastan sillä sitten kouluun!…
Se ajatus miellytti häntä siihen määrään, että hän hymyilikin, vaikka hymyily oli arka, — värähti huulilla ja heti katosi.