— Taivaaseen, — lisäsi Masha ja, puristautuen Jaakkoon kiinni, katsahti taivaalle. Se oli täynnä tähtiä; yksi niistä, — suuri, kirkas, joka ei tuikkinut — oli lähempänä maata kuin toiset ja katsoi sitä kylmällä liikkumattomalla silmällään. Mashan perästä kohottivat päänsä ylöspäin nuo kolme poikaakin. Pashka vaan vilkasi ja sitten heti juoksi tiehensä. Ilja katsoi kauan, silmiään räpäyttämättä, kauhu silmissä, yhteen pisteeseen, vaan Jaakon suuret silmät näyttivät ahnaasti etsivän jotakin taivaan sinestä.
— Pashka! — huudahti hiljaa hänen toverinsa, laskien alas päänsä,
— Mitä?
— Ajattelen, näes, yhä… — Iljan ääni katkesi.
— Mitä? — niinikään hiljaa kysyi Jaakko.
— Kaikkia…
— No?
— Kuinka he… Eivät ole niinkuin pitäisi… Surmattiin ihminen… jokainen hyörii, pyörii… puhuu jos jotakin… Mutta kukaan ei itke… kukaan ei säälittele…
— Nii-in… Jeremei kuitenkin itki…
— Hän on toista, hän… Entäs Pashka! Kertoi kuin satua…