Ilja kuuli setänsä ja Petruhan nousevan rappusia, ja hän ei olisi tahtonut heidän nähtensä itkeä, vaan hän ei voinut pidättää kyyneliään.
— Jaakko! — huusi Petruha, — juoksepa hakemaan Mihei-poliisia!…
Sano, lumppujen kerääjä on astunut Herran eteen… sukkelasti!
— Kas vaan!… — huudahti Perfishka. Oletteko siis jo ollut siellä? hm!…
Terenti astui veljenpoikansa ohi häneen katsomatta. Vaan Petruha laski kätensä Iljan olkapäälle ja sanoi:
— Itketkö? Itke vaan, — se on hyvä… Näytät olevan kiitollinen poika, joka osaat ymmärtää sinulle tehdyn hyvän työn. Ukko oli sinun suuri hyväntekijäsi!…
Hän vaikeni vähän ja vei Iljan syrjään lisäten:
— Muista, ett'et vasta seiso oven takana…
Ilja pyyhki paidanhihalla kasvonsa ja katsahti läsnäoleviin. Petruha seisoi jo tarjoilupöydän takana kiharoitaan pudistellen. Hänen edessään seisoi Perfishka ja, katsoen häntä, viekkaasti hymyili. Mutta hänen kasvonsa olivat hymystä huolimatta sen näköiset, kuin hän vasta olisi menettänyt pelissä viimeisen viisikopeekkaisensa.
— No, mitä tahdot, Perfil? kysyi silmiään rypistäen ankarasti
Petruha.
Minäkö?… Ettekö anna harjakaisia? äkkiä sanoi Perfishka.