— Minkä tapauksen johdosta? — vitkaan kysyi viinuri.
— Jo nyt jotakin! — huudahti suutari, polaisten jalkaa laattiaan. — Kyllähän suuta olisi, kun vaan ruokaa riittäisi! Niin sitä tuleekin! Sananen — toivotan teille terveyttä, Pjotr Jakimitsh!
— Mitä ihmeitä? Mitä sinä höpiset taas? — kysyi Petruha, nyt jo ystävällisesti hymyillen.
— Ilman vaan… sydämeni yksinkertaisuudessa!
— Toisin sanoen, tahdot ryypyn? Hehe-he!
— Hah, hah, haa! — kaikui ravintolassa suutarin iloinen nauru.
Ilja pudisti päätään, ikäänkuin ravistaen siitä jotakin, ja läksi ulos.
Sinä yönä pani hän myöhään maata, ei kuitenkaan omaan huonepahaseensa, vaan ravintolaan sen pöydän alle, jolla Terenti pesi astioita. Kyttyräselkä auttoi Iljan vuoteelle ja rupesi sitten pyyhkimään pöytää. Tarjoilupöydällä paloi lamppu, valaisten pulleiden teekannujen kylkiä ja kaapissa olevia pulloja. Vaan ravintolassa oli pimeätä, ikkunoista näkyi musta yö, hieno sade rapisi ikkunoihin, tuuli hiljaa humisi… Terenti liikkui huoneessa kuin haamu, siirrellen pöytiä ja yhä huokaillen. Kun hän tuli lampun läheisyyteen, lankesi hänestä selvä varjo lattialle, Iljasta näytti siltä kuin se olisi ollut Jeremei-vanhuksen sielu, joka korisi sedälle.
— Ksh… kshsh…
Pojan oli kylmä ja kauhea olla. Hänen hengitystään ahdisti kosteus, — oli lauantai, lattia oli vasta pesty ja se haisi mädänneeltä. Häntä halutti pyytää setää heti panemaan maata pöydän alle, hänen viereensä, vaan painostava, ilkeä tunne esti häntä puhuttelemasta setää. Mielikuvituksessaan oli hän näkevinään Jeremei-ukon köykyn vartalon ja valkosen parran, ja oli kuulevinaan hänen ystävällisen kimeän äänen: