— Älä rukoile, — ääneen huusi Ilja.
— Oh, mitä sinä nyt? — puoliääneen virkkoi kyttyräselkä. — Nuku,
Jumalan nimessä!
— Älä rukoile! — itsepäisesti toisti poika.
— No, no… en, en…
Pimeys ja kosteus yhä raskaammin ahdistivat Iljaa. Hänen oli vaikea hengittää, ja hänen mielessään oli pelko, sääli ukkoa, ilkeä tunne setää kohtaan. Hän kierittäytyi lattialle, istuutui ja alkoi ähkiä.
— Mitä; mikä sinua vaivaa? Häh?… pelästyneenä kuiskasi setä tarttuen häneen kiinni. Mutta Ilja työnsi hänet luotaan ja itkunsekaisella äänellä, tuskallisesti ja pelokkaasti sanoi:
— Herra Jumala! Kun voisi piiloutua… jonnekin… kaikesta… Herra
Jumala!
— Kyyneleet katkasivat hänen äänensä. Raskaasti veti hän mädännyttä ilmaa keuhkoihinsa ja rupesi nyyhkimään painaen kasvonsa lattiaan…
* * * * *
Suuresti muuttui Iljan luonne näiden tapausten jälkeen. Ennen oli hän pysytellyt syrjässä vaan koulunsa oppilaista, kun hän ei voinut olla tyytyväinen heidän kohteluunsa, eikä hänellä ollut halua antaa perää ja lähetä heitä. Mutta kotona oli hän ollut avomielinen ja luottavainen kaikille, sillä aikuisten huomion herättäminen huvitti häntä. Vaan nyt alkoi hän pysytellä yksin ja tuli ikäänsä nähden liian vakavaksi. Hänen kasvojensa ilme kävi kuivaksi, huulet olivat aina lujasti kiinni puristetut, hän katsoi terävästi aikaisia ja tutkiva ilme silmissään kuunteli hän heidän puheitaan. Häntä vaivasi muisto siitä, mitä hän oli nähnyt Jeremei-ukon kuolinpäivänä, ja hänestä tuntui, että hänkin, kuten Petruha ja setä, oli syyllinen vanhuksen edessä. Kenties vanhus, kuollessaan ja nähdessään, kuinka hänet ryöstettiin, oli ajatellut, että hän, Ilja, oli kertonut Petruhalle rahoista. Se ajatus syntyi Iljassa aivankuin äkkiä, hänen huomaamattaan, ja se täytti pojan mielen hämmästyksellä ja teki sen katkeran raskaaksi. Hän kätki sen kuitenkin mieleensä, ja se vielä enemmän herätti hänessä epäluuloja kaikkia ihmisiä kohtaan. Ja joka kerta kun hän huomasi heissä jotakin pahaa, tuli hänen helpompi siitä olla, ikäänkuin hänen syyllisyytensä vanhuksen suhteen olisi vähentynyt. Mutta pahaa näki hän ihmisissä paljon. Kaikki talon asukkaat kutsuivat Petruha-viinuria varastetun tavaran salaajaksi, konnaksi, vaan silmien edessä imartelivat häntä, kunnioittavasti tervehtivät ja kutsuivat Pjotr Jakimitsh'iksi. Matitsaa kaikki haukkuivat; kun hän oli juonut itsensä juovuksiin, tyrkki häntä jokainen ja löi; kerran hän juopuneena istui kyökin ikkunan alla, ja kokki kaatoi likavettä hänen niskaansa… Kaikki käyttivät hyväkseen hänen palveluksiaan, koskaan palkitsematta häntä millään kuin haukkumisella ja lyönneillä. Perfishka kutsui hänet pesemään sairasta vaimoaan, Petruha pakoitti hänet pyhien edellä siistimään maksutta ravintolan, Terentille ompeli hän paitoja. Hän kävi kaikkien luona, teki kaikki nurisematta ja hyvin, hän rakasti sairasten hoitamista, rakasti lasten leikkimistä…