Ilja huomasi, että enimmin työtä tekevä mies talossa — Perfishka — suutari — oli kaikkien pilkan esineenä, ja että häntä huomattiin tuskin vaan silloin, kun hän päissään, hanuri kädessä, istui ravintolassa tai hoiperteli pihalla, soittaen ja laulaen iloisia naurettavia lauluja. Vaan kukaan ei tahtonut nähdä, kuinka varovasti samainen Perfishka kantoi rappusille jalatonta vaimoaan, kuinka hän asetti maata tytärtään, suudellen häntä ja tehden hullunkurisia irvistyksiä viihdyttäessään häntä ja saadakseen hänet nauramaan. Eikä kukaan katsonut suutaria, hänen nauraen ja leikkiä laskien opettaessaan Mashaa keittämään päivällistä ja siivoamaan huonetta, jonka jälkeen hän istuutui työnsä ääreen ja ompeli myöhään yöhön syvään kumartuneena korjatessaan huonoa, likaista saapasta.
Kun seppä oli viety vankeuteen, ei kukaan pitänyt huolta hänen pojastaan paitsi suutari. Hän otti heti Pashkan luoksensa ja kauan oli jo Pashka tehnyt hänelle pikilankaa, lakaissut huoneen, hakenut vettä, puodista käynyt leipää, kaljaa, sipulia. Kaikki näkivät suutarin juovuksissa pyhäsin, vaan kukaan ei kuullut, kun hän seuraavana päivänä selvin päin puheli vaimonsa kanssa:
— Anna minulle anteeksi, Dunja! En näet juo samasta syystä, kuin hunningolle joutunut juoppo, vaan väsymyksestä. Koko viikon kun tekee työtä… tulee ikävä! Niinpä sitten tulee otetuksi!…
— Syytänkö minä sitten? Oi, Jumalani! Säälin sinua!… — käheällä äänellä puhuu vaimo ja nielasee jotakin alas. — Luuletko, ett'en huomaa työtäsi ja vaivojasi? Herra on pannut minut kiveksi kuormallesi. Kun edes kuolisin!… Kun voisinkin vapauttaa sinut!…
— Älä puhu niin! En pidä niistä puheistasi. Minä sinua loukkaan etkä sinä minua!… Vaan en minä niin tee siksi, että paha olisin, vaan siksi, kuin olen heikko. Kun tästä vielä muutetaan toiselle kadulle, ja tulee kaikki toisin… ikkunat, ovet… kaikki! Ikkunat tulevat kadulle päin. Leikkaamme paperista saappaan kuvan ja liimaamme ikkunaan. Ilmoituskyltti, näet! Ja kun meille sitten tulvii väkeä! Asiat alkavat mennä huristaa hyvin!… Hei, vaan! Keitä munaa, paista rieskaa! Pulskasti eletään, rahaa tehdään!
Ilja tunsi yksityiskohtia myöten Perfishkan elämän, näki, että hän yrittää mahdottomia, ja kunnioitti häntä siksi, että hän aina jokaisen kanssa laski leikkiä, aina nauroi ja mainiosti soitti hanuria.
Petruha istui tiskin takana, pelasi tammea tuttujen kanssa, aamusta iltaan joi teetä ja haukkui viinureita. Pian Jeremein kuoleman jälkeen alkoi hän opettaa Terentiä tekemään kauppaa tiskin takana, vaan itse kuleksi hän vihellellen pihalla, tarkastellen taloa kaikilta puolin vieläpä koputtaen seiniä nyrkillään.
Paljon muutakin huomasi Ilja, vaan kaikki se oli pahaa, ikävää, kaikki työnsi häntä loitommalle ihmisistä. Toisinaan hänen saamansa vaikutukset ja ajatukset, kun niitä oli kertynyt paljon, synnyttivät hänessä vastustamattoman halun puhella jonkun kanssa. Vaan häntä ei haluttanut puhella sedän kanssa. Jeremein kuoleman jälkeen oli Iljan ja hänen setänsä väliin kasvanut jotakin näkymätöntä, vaan kireätä, ja se esti poikaa lähestymästä kyttyräselkää yhtä vapaasti kuin ennen. Eikä Jaakkokaan voinut mitään selittää hänelle eläessään itsekin ikäänkuin syrjässä kaikesta, ja omalla erityisellä tavallaan.
Hän suri vanhan lumpunkokoojan kuolemaa. Usein muisteli hän häntä kaipauksella.
— Ikävä on!… Olisipa vaan Jeremei-ukko elossa, kertoisi hän meille satuja; mikään ei ole satuja parempaa! Hyviä satuja hän osasi!…