— Aioin vaan ilman aikojani… rukoilla… tarkoituksetta!… Antakoon Hän sitten, mitä Hän tahtoo!… Mutta jos sinä tahdot rukoilla toisella tavalla, niin teen minäkin samoin!
— Olkoon menneeksi, — sanoi Ilja.
He päättivät alkaa rukoilemisensa jo sinä yönä, ja kumpikin heistä pani maata vahvasti aikoen herätä yöllä. Mutta heräämättä jäi sinä ja seuraavanakin yönä, ja useasti jälestäpäinkin petti heidät uni. Sittemmin sai Ilja kokea uusia vaikutuksia, jotka kokonaan haihduttivat rukoushuoneen hänen mielestään.
Saman lehmuksen oksille, johon Jaakko oli laatinut rukoushuoneen, — oli Pashkalla tapana virittää pyydyksiä keltasirkuille ja tiaisille. Elämä tuntui hänestä raskaalta; hän oli laihtunut, näytti kuihtuneelta ja hänen silmänsä vilkuivat kuin pedolla. Hänellä ei ollut enää aikaa juoksennella pihalla. Koko päivän oli hän työssä Perfishkalla, ja vain pyhäsin, kun suutari oli humalassa, näkivät toverit hänet. Pashka kyseli heiltä, mitä he oppivat koulussa, ja hän näytti kateelliselta ja synkältä kuunnellessaan heidän kertomuksiaan, joista selvästi näkyi heidän tietävän oman etevämmyytensä hänen rinnallaan.
— Älkää ylpeilkö, opin tässä kerran minäkin!…
— Perfishkapa ei päästä!…
— Mutta minä karkaan, — päättävästi vastasi Pashka.
Ja todellakin, vähän tuon keskustelun jälkeen kulki suutari pitkin pihaa ja kertoi naureskellen:
— Kisällini on juossut tiehensä! Sitä pientä pirua!… Nahkatiede ei häntä huvittanut…
— Päivä oli sateinen. Ilja katsoi repaleista Perfishkaa, harmaata, synkkää taivasta, ja häntä rupesi huimapää toverinsa säälittämään. Hän ja Perfishka seisoivat vajan räystään alla, painautuneena seinään, ja katsoivat taloa. Iljasta näytti siltä, että talo kävi yhä matalammaksi, aivankuin se ajan painosta olisi painunut maahan. Vanhat seinät olivat pullistuneet yhä enemmän ulospäin, ikäänkuin se lika, jota kymmenien vuosien kuluessa oli niiden sisään kokoontunut, ei enää olisi mahtunut sinne eivätkä ne enää voineet pidättää sitä. Onnettomuuksilla kyllästytettynä, aina täynnä juopuneiden huutoja, juomalaulujen hoilotusta, lattialaudat rikkipoljettuina, ei talo voinut enää pysyä pystyssä, vaan verkkaan kukistui kokoon, surullisesti katsoen Jumalan luomakuntaan kummeilla lasisilmillään, ikkunoilla.